Nauroin. Muutaman pöydän päähän omastani istahtavat yläasteikäiset nuorukaiset oikeasti kantoivat mukanaan energiajuoma tölkkejä. En ollut varma oliko kyseessä tuo pahamainen Euro Shopper Energy Drink, aka 'ES', jota nuoriso internetmeemien mukaan nykyään joi, mutta enpä pahemmin välittänytkään tietää. Energia juomat olivat pelkkää paskaa. Jos halusin pitää itseni hereillä join kahvia. Vaikka sekin oli melkoista ripulia niin pahimman maun sai sentään maidolla, kermalla ja sokerilla piiloon.

Viereisessä pöydässä istuva rouvashenkilö vilkaisi minuun, mutta kauempana olevat jonnet eivät huomanneet naureskeluani. Katsahdin rouvaan päin ja nyökkäsin merkitsevästi nuorten suuntaan. Nainen tyytyi vain pyörittämään päätään ja uppoutui takaisin eteensä levittämän sanomalehden pariin. Katselin hetken rouvaa, mutta en kyennyt löytämään hänestä mitään mielenkiintoista, joka ansaitsisi huomioni.

Hörppäsin kahviani. Se oli kolmas kuppi n. tunnin sisään. ABC-liikenneasemien suurin etu oli santsikuppi – vanhan kupin sai täyteen kahvia vain kuudenkymmenen sentin hintaan. Toki ensimmäisestä sai pulittaa vajaan pari euroa, mutta illan pitkittyessä ei lompakko ehtinyt kärsiä liikaa vaikka juoja ehtisi lipittää naamariinsa pannullisenkin tuota mustaa kofeiinipitoista nektaria.

Ehtisin juoda vielä varmasti monen monta kuppia lisää. Olin herännyt kahdeksan aikaan kurjuudestani ja päättänyt lähteä kävelemään. Noin kymmenen tunnin uniksi venähtäneet torkut tarkoittivat väkisinkin sitä, että unirytmini olisi taas hevosen vitulla, mutta eipä minulla seuraavina päivinä ollutkaan odotettavissa mitään erityisen suurta ja olennaista tekemistä.

Pahin krapula oli jo takana päin, eikä ekstensiivinen vitutukseni ja turhautuminen enää piinannut mieltäni. Sen sijaan pohdiskelin syitä tunnepurkaukselleni samalla kun kiitin onneani siitä, ettei Harakka tai kukaan muukaan ihminen ollut näkemässä heikointa hetkeäni. Tämä asia voisi kaikessa rauhassa jäädä lukuisten muiden häpeällisten muistojeni listalle, jolla olevista tapahtumista en puhuisi ikinä kenellekään. Ryhtyisin huijaamaan alitajuntaani valheellisilla muistoilla eilisillan tapahtumista heti kun vain olisin saanut itselleni selväksi, mistä johtui tuo äkillinen kurjuus, joka oli jostain alitajuntani syövereistä pompannut tietoisuuteni riesaksi.

Yksinkertaisin selitys saattoi olla, että tyytymättömyyteni omaan elämäntilanteeseeni oli vihdoin saavuttanut huippunsa. Laskin mielessäni itseni selviytyjäksi ja ennen kaikkea sopeutujaksi, joka tilanteessa kuin tilanteessa pyrki etsimään itselleen mukavan asennon pahimpaankin paskakasaan joutuessaan ja nauttimaan tilanteesta sen minkä kykeni. Se lienikin ainut edes hiukan optimismiin viittaava piirre minussa. Aina voisi mennä huonomminkin.

Ryystin kahvini loppuun ja juuri kun olin nousemassa voidakseni hakea neljännen santsikuppini kuulin ystävällisen kysymyksen:
”Vieläkö maistuisi?”
Pysähdyin aloilleni ja katsahdin pöytäni ohi matkalla ollutta, mutta kohdalleni pysähtynyttä myyjää vihreän sävyisessä kauluspaidassaan. Neiti oli selkeästi uusi täällä: jo pelkästään se, miten kohteliaasti hän huomioi minut kertoi siitä. ABC:n työntekijät olivat joutuneet joskus kohtaamaan humalaisen minäni aamuyöllä vaatimassa selitystä sille, miksi Hesburger ei ollut ympärivuorokauden auki.
”Toki. Enköhän tässä vielä jokusen tovin istu”, totesin ja hymyilin ystävällisesti tälle viattomalle otukselle, joka ei voinut aavistaa millainen kävelevä ihmisperse hänen edessään istui. Neiti vastasi hymyyn ja otti kahvikupin pöydältä.
”Minäpä siis tuon täyden kupin.”

Katselin neidin perään tämän poistuessa luotani. Hän ei ollut yhdeksäätoista vanhempi – kenties vielä lukiossa oleva. Lukiolaiseksi mielsin hänet osittain juuri iän takia: en uskonut kovin monen noin nuoren tradenomiopiskelijan tms. tulevan ABC:hen töihin kun tarjolla olisi muitakin vaihtoehtoja. Tosin, koska nyt oli syksy olivat koulut vielä pahasti kesken eivätkä lukiolaisten abiturientitkaan olleet vielä lukulomalla. Neidin palatessa kohti pöytääni muutin arvaustani: kahdeksantoista. Meikit saattoivat hyvin tuoda aina muutaman vuoden ikää lisää neitiin kuin neitiin.

Maksettuani kahvin kiitin neitiä sydämellisesti. En voinut vastustaa ajatusta silmän iskemisestä hänelle, mutta huomatessani aiemmin minua tuijottaneen rouvan katselevan touhujani silmä kovana päätin olla antamatta väärää kuvaa tarkoitusperistäni. Tyydyin nostamaan lämmintä kahvia täynnä olevan kupin huulilleni ja hymyilemään viekkaasti kulmiani kohottaen minua tuijottavalle rouvalle. Jälleen tämä vain pyöritti päätään – tällä kertaa selvästi paheksuvasti.

Toisin kuin rouva kenties luuli, minulla ei ollut mitään intressejä yrittää pilata tuon nuoren neidin uskoa miessukupuoleen. Vaikka kyseessä olikin ihan viehättävä nuori naisen alku oli hän liian nuori minun makuuni. Saisin hänet kenties hurmattua muutamien treffien ajaksi, mutta mielenkiintoni todennäköisimmin kuolisi paljon sitä ennen enkä jaksaisi esittää kiinnostusta kuunnellessani hänen huikeita tulevaisuuden suunnitelmiaan. Tulevaisuuden suunnitelmia, jotka mitä suurimmalla todennäköisyydellä eivät menisi ihan niin kuin niiden pitäisi...

Heräsin jälleen omiin ajatuksiini ja tajusin ryhtyväni pian pohtimaan miten epäreilua elämä oli. Epäreiluahan se olikin. Suoranaista paskaa. Mutta eipä se paska siitä miksikään muuttuisi, ellei itse tekisi asialle jotain. Kaikkein epätoivoisimmat luuserit riistivät itseltään hengen kun eivät muuta vaihtoehtoa keksineet tai jaksaneet kokeilla. Itse pidin itsestäni ihan liikaa, että voisin pitää moista edes vaihtoehtona.

Oma elämäni oli jäänyt junnaamaan paikoilleen. Se oli fakta, joka minun oli tunnustettava – lähinnä tosin sen takia, että pääsisin eteenpäin omissa ajatuksissani. Ongelman ratkaisun keskeinen asia oli ongelman itsensä paikantaminen ja minunkaan olisi turha yrittää kierrellä selkeitä totuutta jos mielin saada muutosta aikaiseksi elossani.

Jos elämäni oli jäänyt junnaamaan paikalleen, niin millaista muutosta kaipaisin? Sisältöä. Se ainakin oli selvää. Juuri nyt en tehnyt muuta kuin kiusasin koko muuta ihmiskuntaa olemassaolollani. Ei sillä etten olisi nauttinut siitä miten helposti ihmiset oikein sai pois tolaltaan tai hermostumaan, mutta jos se yksin olisi elämäni tarkoitus – olettaen, että ihmisen elämällä edes oli minkäänlaista tarkoitusta – niin uskoin kyllästyväni siihen paljon ennen kuin oikaisisin koipeni ja kävisin Luttilan hautausmaalle kukkia kasvamaan.

”Kusti perkele!”
Ajatukseni katkesivat pahasti ja silmin nähden säpsähdin kun minua kutsuttiin nimeltä. Nimeni ollessa varsin harvinainen ei koskaan ollut epäselvyyttä siitä puhuttelisiko joku juuri minua vai jota kuta muuta.
”Santeri”, vastasin tervehdykseen ja nousin vaistomaisesti ylös ojentautuen kättelyyn, ”Mikäpä miestä pitää valveilla keskellä viikkoa?”
”No johan tuo jo lopuilleen on kääntymässä. Passaako istua seuraksi?”

Saatuani käteni vapaaksi tiukasta puristusotteesta näytin vapaata tuolia ja sanattomasti pyysin häntä istumaan. Santeri oli pukeutunut kuin kovimpien pakkasten aikaan, vaikka oltiin vielä syksyssä ja lämpötila oli viitisen astetta plussan puolella. Tuttu musta pipo, joka ei juuri koskaan lähtenyt hänen päästään keikkui edelleen peittäen eittämättä rasvaiset ja ohuet mustat hiukset. Kasvot olivat kalpeat ja iho pingottunut kalloa vasten. Tummat silmänaluset yhdistettynä kuihtuneeseen olomuotoon saivat Santerin näyttämään hyvin laihalta ja kuolleelta.

”Mitteepä mies ite tähän aikaan istuskelee kahvilla?”
Pohdin hetken aikaa kysymystä ja viivästytin vastaamista saadakseni lisää aikaa tutkailla edessäni istuvaa herraa. Santeri oli muuten eri hyvä kaveri, mutta vain kaveri. Hän ei ollut ensimmäinen ihminen johon luottaisin eikä myös ensimmäinen jolle soittaisin, jos kaipaisin seuraa. Hänen taipumuksensa kyseenalaisten aineiden vetämiseen oli puolen kaupungin tiedossa ja se oli yksi syy, jonka takia välttelin hänen kanssaan asioimista. Kuitenkin jos satuin haluamaan pään sekaisin ja irtautua arjesta saatoin ihan huoleta viettää illan jos toisenkin hänen seurassaan.

”Mahdoton darra aiemmin aamulla ja erehdyin nukkumaan koko päivän. Kun nyt sitten heräsin niin ei nukuttanut yhtään ja päätin tulla tänne herättämään julkista paheksuntaa.”
Santeri nyökkäsi. Hiukan alaspäin kaartuvat huulet antoivat ymmärtää, ettei hän pitänyt kuulemastaan. Mitä todennäköisimmin häntä harmitti se, etten ollut pyytänyt häntä mukaani kupille.
”Mutta mikäpä tosiaan tuo sinut tänne? Kello alkaa kuitenkin lähennellä jo kymmentä – vai tulitko kanssani seuraamaan miten tuo nuoriso kohta ajetaan ulos täältä?”
Santeri naurahti ja vilkaisi selkänsä taakse jäänyttä teiniporukkaa.
”Eipä siitä lopulta kauhean pitkä aika ole kun itse norkuiltiin kaupungilla ja kolttosteltiin huviksemme”, hän sanoi ja nostalogian pilke syttyi hänen silmissään tosin kadoten yhtä pian kuin oli ilmestynytkin, ”Iltapalaahan tuota tulin ostamaan. Ruokakaupat kun eivät muuten ole enää auki ja ABC nyt oli lähimpänä kämppääni.”

Istuimme hiljaa tuijotellen kumpikin tyhjyyteen. Tämä oli myös yksi huonoista puolista Santerissa: harvoin pystyin avaamaan keskustelua mistään erityisen henkevästä vaan jutunaiheet jäivät yleensä hyvin yksinkertaiselle kuulumisten vaihtamistasolle. Kännissä ollessa hänestäkin kuoriutui esiin pieni puskafilosofi, mutta selvänä minun oli aivan turha yrittää lähteä keskustelemaan päivän polttavimmista puheenaiheista.
”No jos se on darra ollut niin eiköhän tuo tasoittava toimisi tuota myrkkyä paremmin”, Santeri sanoi ratkaisten ongelman keskustelun avaamisen kinkkisyydestä, ”Meikäläisellä on siksari lonkkua ja toinen olutta kämpillä. Tule messiin niin otetaan vähän lämmikettä sielulle ja turistaan lisää.”

Pohdin tarjousta ja tarkkailin hiukan lisää edessäni istuvaa Santeria. Santeri oli työtön – aivan kuten minäkin – mutta minusta poiketen hän ei ollut edes yrittänyt saada töitä viimeiseen kahteen vuoteen. Syytä en tiennyt ja saatoin vain arvailla, mutta sen ajan, jonka minä olin käyttänyt työnhakuihin oli Santeri eittämättä käyttänyt pilven pössyttelyyn tai alkoliin. Jos ei nyt vielä niitäkin vahvempiin aineisiin. Toisin sanoen hukkasi aikaansa ja ”eli hetkessä”.

Tämän tajuaminen sai aikaan Heureka -hetken mielessäni. Olinko yhtään Santeria parempi? Hain kenties säännöllisesti töihin, mutta panokseni oli lopulta olematon siihen nähden, että olin ollut työtön jo yli vuoden ajan. Olinko yrittänyt hakea töitä muualta päin Suomea tai oman alani ulkopuolelta? Kai sitä mies paskaisempiakin hommia voisi tehdä väliaikaisesti. En välttämättä käyttänyt aineita kuten Santeri, mutta alkoholisoitumiseni oli vähintäänkin verrattavissa hänen ronskiin kehonsa myrkyttämiseen.

Katsahdin hetkellisesti alas vyötärölleni. Istuin rennossa asennossa ja vaikka se ei päällepäin näkynytkään, tunsin mahani tursuvan vyöni yli. Olin todellakin tanakoitunut ja paisumassa jo ulos raameistani.
”Joku toinen kerta”, vastasin hetken kuluttua annettuani tarkoituksellisesti Santerin odottaa, ”Olen melko väsynyt ja pää käy hiukan hitailla tällä hetkellä. Mutta kuten aina näin sanoessani, olen sinulle yhdet ryyppäjäiset velkaa!”

Jälleen olin havaitsevinani pienen nykäyksen alaspäin vastapäätä istuvan toverini huulilla, mutta Santeri tyytyi vain nyökkäämään ennen kuin nousi tekemään lähtöään.
”Minä lähden siinä tapauksessa tästä tekemään niitä ruokaostoksia. Jatkellaan!”
”Palellaan!” vastasin herran poistuessa ja naurahdin omalle sanaleikilleni. Eipähän tarvitsisi Santerin noissa vetimissä ainakaan palella.

Huolimatta siitä, että olin tyytyväinen narkkarikaverini poistumiseen olin myös varsin tyytyväinen siihen että näin häntä. Pystyin nyt listaamaan selkeästi epäkohdat elämässäni: olin päästänyt itseni rapautumaan, lihomaan ja alkoholisoitumaan. Vaikka en saisikaan töitä, niin tämä elämäntyyli ei tekisi minulle pitkässä juoksussa hyvää. Jälleen jouduin tunnustamaan faktat, vaikka tietyllä tapaa olin aina nauttinutkin vapaudesta mennä ja tulla – ja ennen kaikkea juoda – miten tahdoin. Jostain kai minun olisi kaivettava se itsekurini esiin ja yritettävä tehdä jotain asialle...

Ei. Ei yritettävä. ”Älä yritä. Tee tai älä tee. Yrittämistä ei ole.” Mestari Yoda oli jälleen oikeassa. Tunsin itseni kuitenkin sen verran hyvin, että pystyisin valehtelemaan itseni laiskottelemaan pian sen jälkeen kun lähtisin kohentamaan elämänlaatuani. Mistä siis löytää riittävä motivaatio moiseen elämäntapa muutokseen?

Nauroin ääneen ja herätin jälleen naapuripöydässä istuvan rouvan huomion. Vaikka kuinka olin treenannut omaa ajatteluani ja hionut mieltäni kohti täydellistä sorruin siltikin kysymään itseltäni moisia irrelevantteja ja itsestäänselviä kysymyksiä. Vastaus oli niin itsestäänselvä, että suorastaan häpesin itseäni.

Aiemmin minulle uuden kupin kahvia tuonut myyjä käveli jälleen pöytäni ohi ja hihkaisin saadakseni hänen huomionsa. Vilkaisin sivusilmällä minua tarkkailevaa rouvaa myyjän astellessa luokseni vilkaisten kuppiani, joka oli vielä puolitäysi. Hyvä tuuleni pakotti minut iskemään kiusoittelevasti silmää rouvalle ja kuulin tämän tuhahtavan ääneen moiselle röyhkeydelle. Käänsin heti huomioni myyjän säihkyviin silmiin ja hymyilin lämpimästi samalla kun kaivoin rintataskustani korttipakkaa esiin.
”Uskotteko taikuuteen?”