Se on melko lyhyt, mutta tästä olisi taas tarkoitus pienen tauon jälkeen aktivoitua (tosin tämänkin osan piti tulla jo ulos ennen viime vklp:tä - parempi myöhään kuin ei milloinkaan!)




”Vitut sinä juomista olet jättämässä.”
”Jätän jätän. Kaljamaha on riesoista suurin ja tässähän tämä pelottava alku on jo nähtävillä”, sanoin ja taputin vatsaani.
”No mikä se viinipullo tuolla autossa sitten on?” Harakka kysyi ivallisesti.
”Se, että jätän ryyppäämisen ei tarkoita, että jättäisin täysin alkholin juomisen. Lisäksi säännöllisellä ja kohtuullisella viinin nauttimisella on havaittu olevan terveyttä edistäviä vaikutuksia.”
Harakka muljautti epäuskoisesti silmiään ja tyytyi vain tuhahtamaan.

Jatkoimme matkaa Prisman käytäviä pitkin kohti kassoja. Harakka oli tehnyt poikkeuksen tapoihinsa ja illalliskutsuni hyväksymisen lisäksi lähtenyt ruokaostoksille. Vaikka moni toisin aina ajattelikin emme ikinä illallisen yhteydessä antautuneet ryyppäämään: kun söi hyvin ja maukasta ruokaa halusi myös seuraavana päivänä muistaa sen.

”No saitko lepyteltyä Ellan?” kysyin vaikka tiesinkin jo vastauksen.
”Joo. Olin itse hiukan ylireagoinut tilanteeseen eikä hän todellisuudessa ollut juurikaan vihainen. Jaksoi kylläkin muistuttaa sitäkin enemmän miten lapsellinen ihminen sinä olet.”
”Fiksu nainen. Pidä siitä likasta kiinni!”
Naurahdimme.

Saavuimme kassoille. Perjantai-ilta oli saatanallista aikaa käydä kaupassa Varkauden kokoisessa kaupungissa. Nytkin kaikki kassat olivat käytössä ja silti jonot olivat pitkät kuin Mr. Lotharin hilavitkutin viikonlopun viettoon valmistautuvien ihmisten puskiessa röyhkeästi eteenpäin siinä toivossa, että selviäisivät ihmisten aikoihin ulos kaupasta. Harakka kantoi ostoskoriamme, joten annoin hänen näyttää tietä: minä toimisin maksumiehenä, mutta toisaalta olimme Harakan kiesillä liikenteessä, joten molemmat kantoivat rahallisesti kortensa kekoon yhteisen ja verbaalin akrobatian täyteisen illan vieton eteen.

”Satanen vetoa ettet kestä kolmea kuukauttakaan ilman nollaamista”, Harakka sanoi lopulta. Sadat August Turuset monimutkaisen mieleni syövereissä nousivat seisomaan ja antoivat raikuvat aplodit onnistuneelle suoritukselleni. Tarvitsemani motivaatiotekijä – raha – oli astunut näyttämölle.
”Kaksi vetoa siitä että kestän puolivuotta ilman.”
”Kusettaisit kuitenkin – enhän minä kokoaikaa voi sinua valvoa.”
”Eli menemme herrasmiessopimuksella. Lupaan pysytellä Varkaudessa koko tuon ajan, enkä karkaile ulkopaikkakunnille pakoon valvovaa silmääsi.”

Harakka vaikeni pohtiakseen asiaa. Normaaleissa olosuhteissa oli vain järkevää lyödä vetoa sen puolesta, etten kestäisi kolmeakaan kuukautta ilman kunnon ryyppäjäisiä. Nyt kuitenkin olin itse lyömässä sen puolesta vetoa, joka tarkoitti, että minulla oli omaa rahaa kiinni onnistumisessa: ja siksi hyvä syy pitää kiinni puheistani.
”Sovittu.”

Käteltyämme vedon lyönnin vahvistamiseksi jatkoimme kulkua useiden kassojen ja niille jonottavien ihmisten ohi. Aivan kassarivistön perällä oli vielä inhimillisissä mitoissa oleva jono, jonka hännille Harakka selkeästi pyrki. Käydessämme jonon jatkeeksi jäädyin kuitenkin hetkellisesti. En ollut tajunnut ajatella asiaa lainkaan lähtiessämme kaupoille, mutta nyt katsoessani kassakoneen takana istuvaa neitiä tiesin unohtaneeni jotain hyvin olennaista jo aivan reissumme alkuvaiheessa. Tuo tummatukkainen ja kovaonninen seireeni, joka oli jo saanut kärsiä olemassaolostani huomattavasti tavallista vastaantulijaa enemmän työskenteli täällä. Ei olisi siksi pitänyt olla kovin suuri yllätys havaita kyseinen neiti myös istumassa samaisen kassan, jonka jonossa juuri seistä odotimme, takana.

Katsahdin vieressäni seisovaa Harakkaa murhaavasti. Pekka vastasi katseeseeni kysyvästi ja alkoi etsiä syytä tuohtumukseeni ympäriltämme: havaittuaan kuka kassalla istui ottamassa vastaan vanhemman rouvashenkilön ostoksia hänen kasvonsa jähmettyivät ja silmät levisivät. Tämän havaitseminen riitti minulle kertomaan ettei Harakka ollut ainakaan tietoisesti johdattanut meitä kyseisen kassan jonoon.
”Vaihdetaan kassaa”, Harakka sanoi ja oli jo astumassa pois jonosta ennen kuin tartuin häntä olkapäästä. Hän katsoi kysyvästi minua, mutta antamatta sen kummempaa vastausta pyöritin vain päätäni ja astuin eteenpäin edessämme olevan siirtyessä lähemmäs kassaa.

Kesti hetken ennen kuin kassaneiti huomasi meidät jonossa. Hän jäätyi hetkellisesti latoessaan edellämme olevan asiakkaan ostoksia viivakoodin lukijan ohi, mutta veti kasvoilleen väkinäisen hymyn piilottaakseen todelliset ajatuksensa ja yritti selkeästi keskittyä vain palveltavaan asiakkaaseen. Harakka yritti takaani sanoa jotain kassan vaihtamisesta, mutta en kuunnellut häntä. Tuijotin vain edessä häämöttävää kohdettani miettien tapaa, jolla reagoisin saapuessani puhe-etäisyydelle. Toimittaisinko asiani syvän hiljaisuuden vallitessa vai esittäisinkö tavallisen tietämättömän kuluttajan tavoin iloista ja asiallista, omaan elämäänsä tyytyväistä ihmistä? Omaa rooliani enemmän minua kiinnosti se, miten nainen reagoisi minuun. Vaihtoehtoja oli niin monia!

”Vittu! Minä en osallistu enää sinun perseilyihisi...” Kuulin lopulta Harakan sanovan ja tajusin hänen poistuvan jonosta ja lähtevän etsimään toista. Olin aikeissa huutaa hänen peräänsä, että minähän tässä maksumiehenä päättäisin millä kassalla asioisimme, mutta miksipä vääntämään asiasta?
”Milloinpa olisitkaan osallistunut perseilyihini?” kysyin hiljaa ja astuin jälleen eteenpäin jonossa. Kohta olisi minun vuoroni...

***

Harakka katseli minua murhaavasti latoessaan ostoksia antamaani muovikassiin. Vastasin tuohon tulevasta moraalisaarnasta kertovaan tuijotukseen leveästi hymyillen ja tyydyin seisoskelemaan rennosti keskellä kassojen ulko-ovia edeltävää käytävää. En jaksanut kokoaikaa tarkkailla Harakan mielikuvituksettoman tylsää ja hapanta naamaa vaan kohdistinkin pian huomioni ohikulkeviin ihmisiin.

”No saitko aikaan kohtauksen?” Harakka kysyi happamana saatuaan muovikassinsa täytettyään.
”Totta puhuakseni... En.”
Nyt Harakka katsahti minuun tutkivasti.
”No miten sarkasmilla ja piilovittuilulla täyteen ahdettu sananvaihtonne oli?”
”Sananvaihtomme eteni seuraavanlaisesti”, sanoin ja teatraalisesti astin hiukan vierellä kulkevan toverini edelle voidakseni näytellä aiemmat tapahtumat.

”Laitettuani ainoan ostokseni, muovikassan, jossa kannat yhteisiä ostoksiamme, liukuhihnalle astuin näytelmämme toista päätähteä – kassaneitiä – vastapäätä aivan toiselle puolelle tuota nykyaikaista maksuautomaattia eli kassaa. Loin lämpimän katseen neidin mantelin ruskeisiin silmiin ja hymyillen toivotin oikein hyvää päivää. Tähän hän vastasi takaisin valloittavasti – suorastaan sädehtien – hymyillen ja tiedusteli kuulumisiani. Vaihdettuamme muodollisuudet...”
”Nyt on sellainen määrä paskaa valumassa ulos tuosta turpavärkistäsi, että yleisen viihtyvyyden takia katkaisen sen tähän”, Harakka sanoi keskeyttäen näytelmäni, ”Jos nyt vaikka kertoisit, mitä se neiti oikeasti sanoi.”
Esitin hetken aikaa loukkaantunutta, mutta paluuni takaisin todellisuuteen oli nopea:
”Minun vuoroni tullessa sanoin 'Hei', hän laittoi ottamastani muovipussista hinnan koneelle, sanoi hinnan, jonka jälkeen maksettuani poistuin kassalta kiittäen.”
”En ole ihan varma onko tuo versio yhtään sen uskottavampi kuin ensimmäinenkään.”
Ainahan voimme käydä kysymässä...” Sanoin ja olin kääntymässä ympäri kun Harakka tarttui minua olkapäästä ja lähti retuuttamaan mukanaan kohti kaupan ulko-ovia.

”Uskotaan! Mutta jos todella selvisit asioinnista tuon kovaonnisen kauppaneidin kanssa niin minun lienee tosiaan syytä olla huolissaan rahoistani.
”Mistä rahoista?” Kysyin virnistäen tietävästi.
Harakka huokaisi ja sysäsi kauppakassin käteeni.
”Siitä sadasta eurosta, jotka löin vetoa elämäntapamuutostasi vastaan. Saat myös kyllä maksaa tämän reissun takaisin päin!”
”Se en ollut minä, joka halusi kassaa vaihtaa.”

Palkaksi viimeisestä huomautuksestani sain ikävän voimakkaan potkun perseelleni.