Results 1 to 1 of 1

Thread: Täydellinen kusipää, osa 9.

  1. #1
    Equites Caesaris Erius's Avatar
    Join Date
    Jul 2007
    Location
    Varkaus
    Posts
    2,688

    Default Täydellinen kusipää, osa 9.

    Edellinen osa luettavissa täältä.





    ”Ella haukkui minut vastuuttomaksi ja lapselliseksi ihmiseksi. Sinä et omaan nössöön tapaasi tohtinut valita puolia vaan pakenit tilanteesta tehden sen, jonka teet aina kun olet hämilläsi - tulet Alkon kautta minun puheilleni”, sanoin pahvilaatikon takaa, ”Ironista? Ee kolme.”
    ”Ohi”, Harakka sanoi ja seurasi vakava ilmeisenä kuinka rastitin omalla puolellani jälleen yhden ruudun yli pahvilaatikon pystyssä olevaa seinää vasten laitetusta ruudukostani, ”Joskus on parempi antaa naisen sanoa se viimeinen sana. Aa kaksi.”

    ”Et vittu ole tosissasi!” Tiuskaisin ja alistuneena vedin rastin kolmipaikkaisen laivani viimeisen ehjänä olevan ruudun päälle, ”Sinä kusetat.”
    ”Meistä kahdesta se olet kyllä sinä joka tunnetaan epärehellisyydestään.”
    ”Minä olenkin varsin rehellinen epärehellisyydestäni ja siksi luotettava”, totesin ja kaadoin shottilasini täyteen tequilaa. Tuon pullotetun viisauden valuessa pullon suusta lasiin minua kylmäsi: jo kahdeksas shotti menossa. Olin jo menettänyt molemmat kolmipaikkaiset laivani ja ainoan kaksipaikkaisen, joka tarkoitti että Harakalla oli helppo työ edessään. Ainokaista nelipaikkaista alustani ei ollut vaikeampi löytää kuin pientä kaksipaikkaista. Vitun laivanupotus!
    ”Älä itke vaan juo.”

    Huitaisin shotin naamaani ja ryhdyin tuijottamaan pöydän pintaa vasten olevaa toista ruudukkoa, johon olin merkinnyt jo läpi käydyt ruudut. Olin onnistunut upottamaan Harakalta vain yhden kolmipaikkaisen aluksen, joten minulla oli elimistössäni olevan alkoholin osalta melkoinen etumatka vastapeluriini. Tätä menoa en pärjäisi lainkaan kolmiottelumme viimeisessä pelissä ja henkilökohtaisessa bravuurissani: shakissa.
    ”Mutta aiheeseen palatakseni: sinä se kyllä annat naisille aina vähän liian usein sen viimeisen sanan!”
    ”No mitäpä minun olisi pitänyt sanoa?”
    ”Tietysti puolustaa minua.”

    Johtuen Harakan suhteellisen matalasta ryhdistä ja istuma-asennosta pahvilaatikko peitti puolet hänen kasvoistaan, mutta toisen kulmakarvan kohoamisen pystyin silti havaitsemaan hyvin selvästi omalta puoleltani pöytää.
    ”Niin että mitä?”
    ”Totta kai! 'Bros before whores', vai miten se nyt menikään. Kyllä miehen nyt parasta ja ainoaa kaveriaan on puolustettava!”
    ”Mitenkäs paljon sinä olitkaan jo juonut?” Harakka kysyi vilkaisten vieressäni olevaa tequilapulloa.
    ”Äh... No ainakin karismaattisinta, mielenkiintoisinta ja kaikin puolin fiksuinta kaveriaan!”
    ”Viime aikaisten tapahtumien johdosta alan kyllä kyseenalaistamaan tuon 'fiksuinta' -kohdan...” Harakka sanoi, ”Tee siirtosi.”

    Tutkailin edessäni olevaa ruudukkoa ja mietin mahdollisuuksiani. Hiukanhan tässä alkoi jo humaltaa eikä tuo tequilan perkele ollut edes parasta mahdollista juotavaa.
    ”Teen empiiristä tutkimusta siitä, miten monesti miehen täytyy saada turpaan ennen kuin hän alkaa karttaa sosiaalisia tilanteita. Bee kuusi.”
    ”Sinä kartat niitä muutenkin. Ja aina joutuessasi sellaiseen skitsoat ja kerjäämällä kerjäät turpakäräjiä saadaksesi syyn poistua niistä hyvällä omatunnolla.
    ”Tuo taitaakin olla teidän ihmisten uusin villitys. Millä omatunnolla?”
    ”Sillä, joka laittoi sinut yrittämään lyödä kättä ja sopia sen Prisman neidin kanssa.”
    ”Sen lisäksi, että juonittelet pääni menoksi myös vakoilet minua? On se perkele kumma kun ei yksityisyyttä ole enää tallella!”
    ”No riitelin Ellan kanssa aika pian sen jälkeen kun sinut oli jo kannettu ulos. Lasiovien takaa näki hyvin tapahtumat”, Harakka selitti ja keskittyi hetkeksi tarkastamaan, olinko osunut edellisellä vuorollani:
    ”Ohi”, hän keskeytti itsensä hetkeksi kirotessani jälleen kovaäänisesti, ”Sillähän minä ehdinkin käydä Alkossa ja tulla jalan Luttilaan ennen sinua. Tosin minua ei pelottanut lähteä kulkemaan Iidan perässä samaan suuntaan.”

    Kenen Iidan? olin kysymässä, mutta tiesin tietäväni vastauksen – puhumattakaan siitä, että tiesin Harakan tietävän, että minä tiesin, joka tarkoitti vain sitä, että hän tietoisesti oli paljastanut tuon kassaneidin nimen minulle.
    ”Älä lähde tuohon leikkiin enää minun kanssani”, sanoin kasvot ilmeettöminä ja vakavalla äänellä. Minun harvoin tarvitsi painottaa sanomisiani sen tarkemmin: jos joku ei uskonut kerralla en toistanut itseäni vaan kostin samantien. Kerta saisi tässäkin asiassa riittää. Minua ei enää huvittanut kuunnella tai sietää Harakan yrityksiä saada minut jotenkin pahoittelemaan käytöstäni jollekin hupakolle.

    Välillemme laskeutui hiljaisuus ja Harakkakin kiskaisi vapaaehtoisesti valmiiksi itselleen kaataman shotin kurkustaan alas. Tämä oli yksi niistä hetkistä, jolloin molemmat jouduimme miettimään seuraavaa siirtoamme: ei niinkään siirtoa edessämme olevassa laivanupotuksessa, vaan keskustelussa. Emme voisi jatkaa vanhasta aiheesta, mutta tuntuisi oudolta aloittaa täysin uuttakaan keskustelua tai keskittyä edessämme odottavaan juomapeliin.

    ”Sinun pitäisi pahoitella Ellalle toimiani”, sanoin katkaisten hiljaisuuden, ”Ei minun puolestani vaan yleensäkin. Kerrot asiat niin kuin ne ovat ja lupaat, etten enää pilaisi yhtään iltaanne.”
    Harakka oli hetken aikaa yllättynyt siitä, että otin hänen alkuperäisen huolensa puheeksi, mutta toipui pian hämmennyksestään.
    ”Miten minä voin sinun puolestasi mennä tekemään lupauksia joita sinä itsekään et voi luvata? Me tiedämme ettet voisi moista lupausta pitää...” Hän sanoi ilman ivaa tai vittuilua äänessään. Ja hän oli oikeassa.
    ”Et lupaakaan, että lopettaisin perseilyni. Lupaat etten pilaa enää teidän iltojanne”, tähdensin, ”Ja se edellyttää, että tiedostat itsekin, etten ole parasta mahdollista illallisseuraa teille. Naiivia edes ajatella, että yrittäisit puolustella minua ja aiheuttaisit turhaa skismaa suhteeseenne.”

    Jälleen välillemme laskeutui hiljaisuus. Harakka olisi halunnut varmasti väittää vastaan, mutta se olisi ollut tarpeetonta. Hän tiesi siinä missä minäkin, ettei minun persoonani ollut kovin muuttuvaista ja muuhun yhteiskuntaan sopeutuvaista sorttia – puhumattakaan siitä, että ylipäänsä olisin halunnut minkäänlaista muutosta. Kaikki kyynisyyteni oli kummunnut rationalistisesta suhtautumisesta maailmaan, jossa lopulta kaikki ajattelijat vain omaa etuaan. Minä vain skippasin sen välivaiheen, jossa esitetään välittävänsä muista ihmisistä ja heidän tekemisistään pyytteettömästi ja epäitsekkäästi. Kaikki olivat itsekkäitä: jopa uhratessaan oman henkensä pelastaakseen pienen lapsen hengen ihminen toimii evoluution saneleman itsekkyyden mukaisesti. Tuo lapsi on ihmissuvun jäsen ja suku jatkuu siitäkin huolimatta, että yksilö itse menettäisi henkensä. Vaikka tuo ajatus ei ihmisen tietoisuudessa kävisikään pelaa alitajuntamme kokoajan tietoisuudestamme riippumatta.

    ”Missä vaiheessa sinusta tuli tuollainen misantrooppi?” Harakka kysyi kun ei keksinyt muutakaan sanottavaksi toteamuksiini.
    ”Siinä vaiheessa kun kyllästyin filantroopin leikkimiseen”, totesin ja join itsekin valmiiksi kaatamani shotin, ”Eiköhän vain jätetä tämä peli tältä erää. Sinä et minua juomissa kiinni saa jos jatkamme tämän pelaamista.”
    ”Pelkäät vain häviäväsi”, Harakka totesi ja naurahti hiukan tarttuen melkein iloisena omaan viinakseensa.
    ”Sinä kusetat”, totesin noustessani pöydän äärestä ja astellessani yhdelle lukuisista keittiön kaapeistani, ”Taidan ottaa tequilan sijaan vaihteeksi jallua. Maistuuko?”

    ”En minä raakana tohdi... Huomenna ei kehtaa hirveässä krapulassa mennä töihin...”
    Napattuani Jaloviina -pullon käteeni käännyin katsomaan vierastani ja vedin kieroutuneen hymyn naamalleni.
    ”Mikä hulluus sai sinut luulemaan, että sinä huomenna töihin menisit?”
    ”Minä vähän veikkaan, että se on nimenomaan hulluus, joka saa minut jäämään tänne...” Harakka sanoi alistuvasti.


    ***

    Darra. Tuo vanha ystäväni. Jälleen se koputteli takaraivossani herättäen minut ikävästi kesken autuaan unettoman unen. Päästeltyäni ensin pari perkelettä avasin silmäni ja ryhdyin rutiininomaisesti tuijottamaan edessäni avautuvaa sinistä seinää.

    Kesti hetken aikaa tajuta, ettei silmieni edessä oleva seinä ollut sininen. Eikä kyllä muutenkaan muistuttanut oman talouteni seiniä. Loikkasin salamana pystyyn voidakseni havaita minne oikein olin eksynyt. Nopea nousu sai äkkinäisen huonovointisuuden aallon vyörymään ylitseni ja oli tipalla, etten ulkoistanut vatsahappojani allani olevalle varsin epämukavalle lattiatasossa olevalle lavetille.

    Huone jossa nukuin oli seiniltään valkoinen ja koruton. En ehtinyt edes alkaa kertaamaan edellisillan tapahtumia kun ymmärsin missä olin: koppalakkien putkahan tämä selkeästi oli.
    ”Mitähän vittua minä nyt olen tehnyt...”, kysyin itseltäni ääneen ja hieraisin silmiäni. Hain heti ensimmäisenä lompakkoa taskustani vain todetakseni, ettei se ollut siellä. Puhelin uupui myös täysin ja ryhdyinkin jo miettimään oliko poliisi mahdollisesti ottanut ne talteensa. Avaimet sentään olivat sentään tallessa.

    En ollut koskaan aiemmin herännyt putkasta. Enkä muutenkaan vieraillut poliisiaseman kalterien tällä puolen. Hetkellisesti minussa heräsi paniikki, jonka rationaalinen minäni kuitenkin taltutti. Tunne oli hyvin outo, sillä harvoin reagoin mihinkään niin alkukantaisesti. Nyt ei kuitenkaan auttaisi hyppiä seinille ja huutaa kauhusta ja hämmennyksestä: täytyisi selvittää syy, jonka takia olin täällä.

    Nousin ylös vain todetakseni huojuvani hiukan. Jokin oli selvästi mennyt pahasti vikaan viime yönä. Näin heikolta ja oudolta minusta ei ollut pahimmissa krapuloissanikaan tuntunut... Laahustin varovaisin askelin ahtaan kopin ovelle. Huomasin askeleiden lomassa, että minulla oli vain toinen kenkä jalassani. Ylleni olin vetänyt yhden lukuisista puvuistani, mutta sekin oli nyt paskainen ja housut oikean polven kohdalta repeytyneet. Ilta oli siis tullut ainakin materiaalisen vahingon kautta kalliiksi.

    Paukutin kolmesti rautaoveen ja hihkaisin ilmaistakseni olevani jalkeilla. Ei vastausta. Löin toistamiseen kolmesti vaikka oven kumina tuntui päässäni maailmoja järisyttävältä paukkeelta. En jaksanut enää huutaa ja ääneni tuntui raskaalta ja käheältä. Jäin nojaamaan ovea vasten ja jälleen minusta tuntui, että antaisin kohta ylen.

    Hetken aikaa seisoskeltuani kuulin oven toiselta puolelta etäisiä askelia. Jäin odottamaan niiden lähestymistä ja kohta oven toiselta puolelta kuuluikin:
    ”Sitä ollaa sitte jalakeilla?”
    ”Näenhän tuota piäs käämään”, sanoin alitajunnastani kumpuavalla savonmurteella, ”Vähän on hatarat nuo muistikuvat, mutta suako sitä uvella syytä tälle vieraelulle?”

    Ovi avattiin lukostaan ja tuttuun tumman siniseen sovittautunut harteikas koppalakki kädellä opastikin käsillään ulos sellistä.
    ”Eipä tässä mittään sen kummempia. Tuolta Joutenlahesta tien poskesta myö sinut mukkaan otettiin kun oli päässä pimentynyt. Taskuissa ei ollut puhelinta tai lompakkoa, niin emme voineet kotiasikaan viedä”, poliisi sanoi tarkkaillen jokaista askeltani astuessani ulos, ”Eipä tämä eka kerta ole kun joku pittää talteen korjata.”

    Nyökkäsin kiitokseksi. Pohjattoman häpeän tunne nosti päätään ja yhtäkkiä unohdin huonon oloni. 'Nolo' oli ainoa sana, joka suhteellisen laajasta sanavarastostani löytyi kuvaamaan tätä episodia.
    ”Jaa-a... Eka kertahan tämä allekirjoittaneelle on. Tullooko tästä merkintää tai muuta selviteltävää?”
    ”Muutaman lanketin saat täyttää, mutta muuten tämä on selvä. Kunhan et tavaksi ota – kyllä näitä koppeja täyttämään löytyy 'parempaakin' väkeä”, mies sanoi, ”Ja tietysti jos lompakkosi ja kännysi on joku pitkäkyntinen vienyt niin siitä toki kannattaa rikosilmoitus tehdä.”
    ”Eiköhän tuo iha oekein meikäläiselle olisi jos olisivatkin tulleet kähvelletyiksi”, totesin alistuneesti – niin pahalle kuin se tuntuikin, ”Ihan yksinäni siis olin siellä tien vieressä?”
    ”Juu. Yhtä ohikulkijaa jututettiin, mutta eipä siitä ole ohikaan kukaan kulkenut niihin aikoihin kun itse ohi ajettiin.”
    Eli Harakka ei ole ollut enää siinä vaiheessa seurassani. Mihinkähän vittuun sekin on sitten lennellyt?
    ”Noh... Joskopa sitä tästä sitten sodittaisiin se paperisota pois alta niin en teitäkään työllistä tämän enempää...”

    ***

    Yhden oksennuksen ja reilun tunnin kestäneen tuskaisan taaperruksen jälkeen saavuin takaisin omalle talolleni. En yleensä oksentanut krapulassani ja vaikka nytkään sisuksistani ei ollut syöksynyt ulos mitään muuta kuin vatsahappoja en voinut kuin ihmetellä itseäni. Oliko tämä nyt pohja? Jos olin joskus aiemmin luullut kokeneeni ”en-juo-enää-ikinä” -krapulan se kokemus kalpeni tämän hetkisen olotilani rinnalla. Fyysisen huonon olon lisäksi mieltäni varjosti häpeä siitä että olin sammunut tien viereen ja saanut sen seurauksena viettää yön putkassa. Mitä vittua minä edes olin tehnyt Joutenlahdessa?

    Kaivoin vapisevin käsin avaimet taskustani ja tunkeuduin sisään talooni. Eteinen oli aivan sekaisin ja olimme selvästi Harakan kanssa lähtiessämme tiputtaneet kaikki takit naulakoista lattialle. Kengät olivat lennelleet sinne tänne, mutta niiden joukosta löysin onneksi toisesta jalastani uupuvan yksilön.

    Keittiön pöydälle olivat jääneet edellisillan laivanupotuspeliin tarkoitetut pahvilaatikko ja shottilasit. Niiden lisäksi pöydällä oli tyhjennetty tequila- ja jaloviinapullo ja puolikkaaksi jäänyt Harakan Tapio -viina.
    ”Pekka perkele”, sanoin ääneen. En muistanut paljoakaan illan tapahtumista lopetettuamme pelaamisen, mutta joko Harakka oli juonut minun juomiani tai ei juonut ollenkaan.

    Marssin ympäri taloa kasvavan vitutuksen ja turhautumisen vallassa yrittäen jotenkin unohtaa fyysisen huonovointisuuteni yrityksenäni paikantaa puhelimeni. Löysinkin sen pian olohuoneeni lattialta, valikoin rivakasti Harakan puhelinnumeron ruudulle ja painoin vihreää luuria.
    ”Pekka”, kuului vastaus melko pian.

    Ääni ei ollut krapulainen, ei vittuuntunut eikä ivallinen. Ja koska hän vastasi noin virallisesti saatoin päätellä hänen olevan töissä. Samassa mieleeni syöksyi muutama muistikuva eilisestä: Harakka oli kieltäytynyt ottamasta enempää juuri seuraavan päivän töiden takia. Hän oli myös pian sen jälkeen motivoitunut lähtemään Ellan luo – jättäen minut yksin viinojeni kanssa.

    ”Haloo?”
    Heräsin ajatuksistani. En saanut kuitenkaan sanaa suustani: ensimmäistä kertaa vähään aikaan tajusin jääväni sanattomaksi jonkin tilanteen edessä. Katkaisin puhelun pitkittämättä sitä ja istua rojahdin takanani olevalle sohvalle.

    Mitä vittua? En oikein tiennyt edes miksi kysyin itseltäni sitä. En tiennyt mitä edes kysyin. Harakka oli toiminut kuten hänen järkevänä ihmisenä oli olettanut toimivan ja minä sen sijaan olin tyytynyt taas omaan seuraani. Minulla oli aivan kauhea olo ja häpeä omasta perseilystäni alkoi jälleen kummittelemaan mielessäni. Yhtäkkiä tunsin itseni myös yksinäiseksi...

    Heräsin omasta surkeudestani ja ajatuksieni solmusta vain huomatakseni nenäni ja silmieni vuotavan. Pyyhkäisin nenäni hihaan, mutta silmiäni en kuivannut. Itkinkö minä? Miksi? Epätietoisuus ja hämmennys tuntuivat jotenkin painostavilta enkä tiennyt miten reagoida. Heikko olo ja väsymys kuitenkin ratkaisivat ongelman puolestani ja päätin mennä nukkumaan: selvittäisin pääni huomenna. Mutta ensin odottelisin kuitenkin kyynelkanavieni kuivumista. Sitä en sentään soisi maailmalle, että itkisin itseni uneen.
    Last edited by Erius; 12-23-2013 at 02:46 PM.
    <@Delgrim> http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2011/0...a_2458423.html
    <Erius> be affraid, Mosquito
    <Erius> be very affraid!
    <@Delgrim> http://forum.travian.fi/member.php?u=7361 <-- ylläpitäjä.
    <Erius> no katos prkl

Posting Permissions

  • You may not post new threads
  • You may not post replies
  • You may not post attachments
  • You may not edit your posts
  •