Pitkästä aikaa jaksoin tämänkin pariin palata;

___________


”Pitäisiköhän soittaa ambulanssi...?”
”Mitä suotta. Ihan normaalia tuo on hänelle.”
”Älä nyt vähättele. Tiedä millaisen kohtauksen hän on saanut!”
”Minä jos kuka kannan huolta hänen voinnistaan. Jos tuo herra erehtyisi potkaisemaan tyhjää, niin minä olisin se jolle hän tulisi kummittelemaan.”

Raotin silmiäni ja huomasin tuijottavani Harakan kihlatun vaalean ruskeisiin silmiin.**
”Oletko kunnossa?”
”Onko oikea jalkani paikallaan?” Kysyin samalla, kun vuoron perään availin ja suljin silmiäni. Kaikki oli jotenkin utuista...
”Ööö... On...”
”Hyvä. En nimittäin tunne sitä”, totesin ykskantaan ja yritin kohottautua puutuneiden käsieni avulla istumaan.**

Olin olohuoneeni lattialla. Makuupaikastani päätellen olin kaatua rojahtanut rahin päältä lattialle, mutta sen suurempaan analyysiin eilisen tapahtumista eivät kohmeessa olevat aivoni vielä kyenneet. Aloin vasta palaamaan todellisuuteen ja ylimääräinen pohtiminen tuntui vain sekoittavan ajatuksiani entisestään.

”Et sinä krapulainen ole – pilveäkö poltit?”, Harakka kysyi Ellan takaa. Hän nojaili rennosti valkoiseen uuniini ja tarkkaili heräilyäni. Huomasin hänellä olevan pikkutakki päällä, joten hän oli joko tulossa tai menossa jonnekin... Todennäköisesti Ellan kanssa viihteelle.

Viihteellä käyminen... Olinko käynyt viihteellä? Ei... Olo oli suorastaan jäykkä eikä krapulainen...**
”Taidan olla ottanut sekä piristäviä että unettavia lääkkeitä... Mikä niiden nimi nyt olikaan...”
”Santeriltako sinä niitä kähvelsit?”, Harakka kysyi huokaisten syvään.
”Ihan itse se silloin ne antoi – tosin oli aika tukevassa humalassa. Käyhän tsekkaamassa lääkekaappini ja katso onko siellä mitään epämääräistä.”
”Tsekkasin jo ja siellä ei ollut edes buranaa jäljellä.”
”Mysteeri ratkaistu”, sanoin ja hymyilin sananvaihtoa sivusta seuranneelle Ellalle.

”Miksi sinä olet mennyt käyttämään väärin toisten unilääkkeitä?”, Ella kysyi kauhistuneena, ”Luulimme jo jotain ikävää tapahtuneen kun löysimme sinut makaamasta lattialta...”
”Itseasiassa vain sinä luulit – Harakka kyllä osasi arvata minun pistäneeni pään sekaisin kyseenalaisilla aineilla”, totesin vähättelevästi ja nousin seisomaan. Hetken huojuttuani sain itseni järjestykseen ja suin sekaisin olevia hiuksiani samalla kun tutkailin vieraitani, ”Miten te muuten pääsitte sisään?”
”Ovi oli auki. Ihmettelen myös mistä olet hankkinut pallogrillin pihallesi. Syksy on jo pitkällä eivätkä kelit oikein suosi grillailua...”, Harakka sanoi osoittaen olohuoneen suurista ikkunoista ulos. Pihalla todellakin möllötti punainen pallogrilli, jonka taustasta saatoin tehdä vain arvauksia.

”Jääkaappisi on myös täysin tyhjä, mutta roskiksessa olevista ruuantähteistä päätellen et ole pariin päivään syönyt mitään”, Harakka jatkoi.
”Tongitko sinä roskakoriani?”, kysyin hiukan epäuskoisena.
”Sinä makasit lattialla tajuttomana. Halusin päästä jyvälle mitä oikein olit vetänyt. Tulimme tarkistamaan vointiasi, kun sinusta ei ole viimeiseen neljään päivään kuulunut mitään”, Harakka totesi kohauttaen olkiaan.

En sanonut mitään vaan keskityin itseni tutkiskeluun. Minulla ei todellakaan ollut muistikuvia siitä, mitä olin viimepäivät tehnyt. En minä nyt lääkkeillä ollut voinut saada itseäni neljäksi päiväksi pihalle maailman asioista – ja lääkehuuruissa olin muutenkin rento ja vetelä paska, joka vain fiilisteli lattialla maaten. Tosin piristävän lääkkeen poskiin pisteleminen esimerkiksi alkoholin kanssa saattaisi selittää miksi olin taikonut pallogrillin pihamaalleni, joten ehkä olinkin vain aloittanut tavallisen ryyppyputken ja pitänyt jossain vaiheessa hyvänä ideana tyhjentää lääkekaappini – piristävien jälkeen olinkin ilmeisesti siirtynyt unen tuoviin lääkkeisiin, joita olinkin ilmeisesti jokusen ottanut kerrallaan.

”Noh... Olen kuitenkin kunnossa”, totesin ihan vain lievittääkseni Ellan järkytystä – minun kai olisi annettava ymmärtää, että heidän huolensa liikutti minua ja siksi toivoinkin voivani saada heidät ulos talostani mahdollisimman pian. Kehoni kertoi minulle, että voisin ottaa vielä ainakin parin tunnin nokoset...

”Oli meillä toinenkin syy tulollemme. Sinä lähdet elokuviin kanssamme”, Harakka sanoi itsevarmana. Hän oli selkeästi tehnyt päätöksensä eikä aikonut antaa periksi ja halusi välittää tämän minulle jo keskustelun aluksi.
”Mikä mahti maailmassa sai sinut luulemaan, että minua kiinnostaisi elokuvissa käyminen?” Kysyin turhautuneena unohtaen täysin Ellan läsnäolon. Perkele kun pitikin yrittää esittää mukavaa kokoajan...
”Rahan mahti. Rahat lippuihin tulevat nimittäin sinun kukkarostasi.”

Silmäni rävähtivät suuriksi ja yhtäkkiä kaikki utuisuus katosi näkökentästäni. Aloin vaistomaisesti hakemaan lompakkoani takataskusta vain todetakseni sen olevan poissa.
”Minun lompakostani?”
Harakka nosti Visa Electron -pankkikortin taskustaan silmiensä tasalla ja heilutteli sitä kiusoittelevasti; ”Tunnusluvun tiedänkin jo valmiiksi.”

Perkele. Kehenkään ei voinut enää luottaa.

”Pitää minun saada itselleni jotain syötävääkin. Aivan helevetin kova nälkä... Josko siis nyt vain antaisit sen takaisin, niin minä voisin lähteä ruokaostoksille ja te pääsisitte sinne leffaan.”
”En. Käymme syömässä heti elokuvan jälkeen. Sen lupaan maksaa omasta pussistani”, Harakka sanoi ja pisti pankkikorttini omaan taskuunsa, ”Tämä on niitä tilanteita, joissa sinulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin totella. Tai ainahan voit toki jäädä rahattomana tänne kämpillesi istuskelemaan ja odotella parempia neuvotteluasetelmia.”
”Tai sitten vain soitan poliisille ja teen sinusta ilmoituksen.”
Harakka hymyili erittäin ivallisesti samalla, kun Ella kauhisteli puheitamme hänen vierellään.
”Sitä sinä et tekisi. Poliisiin yhteydenottaminen on niitä harvoja asioita, joihin edes sinulla ei riitä munaa. Lisäksi pidät aivan liikaa kiusaamisestani, jotta haluaisit aiheuttaa minulle oikeasti hiukankaan suurempia ongelmia.”

Tiesin jo ajat sitten hävinneeni tämän väännön, mutta ihan periaatesyistä minun oli ollut pakko käydä tämä keskustelu.**
”Sano minun sanoneen, mutta joku päivä minä leipaisen tuon virneen pois kasvoiltasi.”

***

Seisoskelin musta toppatakki päälläni elokuvateatterin odotusaulan nurkassa ja mulkoilin kohti tiskiä. Harakka ja Ella olivat juuri päässeet tiskille (jonotus oli tuntunut kestävän ikuisuuden!) ja lunastivat vähäisillä varoillani lippuja elokuvaan, josta en tiennyt edes nimeä. Kyselin jatkuvasti itseltäni, että miksi en vain marssisi matkoihini heti saatuani pankkikorttini takaisin ja jättäisi noita kahta kyyhkyläistä kuhertelemaan kahdestaan elokuvateatterin turvalliseen hämärään. Vaan kai minun olisi taas vaihteeksi suoritettava ystävän velvollisuuksiani ja olla mukana – koska en muistanut viimeiseltä parilta päivältä juuri mitään. En myöskään tiennyt, mitä oikeastaan tekisin kotonani tai olinko edes suunnitellut jotain tehtäväksi. Samapa se olisi siis edes pari tuntia päivästä uhrata leffan katsomiseen. Saattoihan tämä pätkä olla ihan hyväkin – vaikka Harakan maun tuntien jaksoin epäillä sitä suuresti.

”Mikä rivi?”, kysyin Harakalta hänen ja Ellan tullessa luokseni.
”Sinulla rivi kymmenen – meillä kolmetoista.”
Kohotin kulmiani ja katsoin molempia hiukan kysyvästi. Ellan kasvoilta ei voinut lukea mitään ja Harakka osasi jo piilottaa ajatuksensa minulta riittävän hyvin, että olisin edes vaivautunut yrittämään hänen kasvojensa tarkempaa tulkitsemista.
”Ajattelin, ettei sinua kuitenkaan kiinnosta istua meidän vieressämme kun häiriintyisit kuitenkin kiehnäämisestämme”, hän otti Ellan kainaloonsa ja ojensi toisella kädellä lippuni minulle, ”Joten päätimme ottaa sinulle paikan jostain kauempaa niin saat katsoa elokuvan rauhassa.”
En sanonut hetkeen mitään vaan yritin päästä kärryille Harakan ajatuksen juoksusta. Miksi hän otti minut tuolla tavoin huomioon? Ei hän suotta noin ystävällinen ja huomaavainen voinut olla – varsinkin kun otti huomioon miten kovasti painostaen hän oli minut liikkeelle ajanut. Tämän takana täytyi olla jotain muutakin.
”Herttaista”, tyydyin toteamaan hiukan sarkastisesti, ”Saisinko nyt pankkikorttini takaisin?”
”Et. En ihmettelisi yhtään jos lähtisit pois koko teatterista heti saatuasi kortin käteesi. Minä pidän sen siihen saakka, että leffa on päättynyt. Sitten saat sen.”

En ehtinyt pitkään osoittaa mieltäni kun pääsimme jo saliin sisälle. Elokuva, jota olimme tulleet katsomaan esitettiin Varkauden teatterin kahdesta salista suuremmassa. Meidän edeltämme saliin meni jokunen kymmentä muuta ihmistä, emmekä yrittäneetkään edetä suurella kiireellä paikoillemme. Niin innostunut en muutenkaan ollut, että olisin halunnut taistella tieni ensimmäisten joukossa saliin, mutta otin kyllä etäisyyttä seuralaisistani – heidän oman turvallisuutensa nimissä - pidentämällä askelta ja lopulta astumalla yksinäni itse saliin.

Suin hiukan sekaisin olevia hiuksiani taakse kävellessäni kohti istuinmeren keskikohtaa, jossa paikkani sijaitsi. Pyytämättä väistämään vänkesin itseni aivan rivini päässä istuvan miehen ja naisen jalkojen ja edessä olevan penkin välistä – hienotunteisuus ei juuri tuntunut nyt vaihtoehdolta. Mitä nopeammin tämä olisi ohi sen parempi. Minua ei suuresti häirinnyt, jos maailmassa olisi pian taas kaksi ylimääräistä ihmistä, jotka eivät pitäneet August Turusesta.

Kesti hetken ennen kuin silmäni välittivät havaitsemansa tiedon aivoihini ja ennen kuin tieto eteni alitajunnastani tietoiseen mieleeni. Jäädyin totaalisesti ja jäin vain seistä möllöttämään paikoilleni. Prisman uusi ja tumma työntekijä, jonka kanssa oli aiemminkin ollut kärhämää Walterissa (jostain syystä tunsin pientä kivistystä nokassani...) istuin samalla rivillä yhtä hämmentyneenä minuun tuijottaen. Minun ei tarvinnut arvata oman penkkini sijaintia eikä edes luulla tätä puhtaaksi yhteen sattumaksi. Käänsinkin rintamasuuntani kohti taempia istuinrivejä ja kajautin kovaan ääneen kauempana istuvalle Harakalle;
”Sinä olet niin kuollut mies!”

Takani odottavat pari ihmistä liikehtivät kärsimättömästi ja syvään huokaisten alistuin kohtalooni ja jatkoin matkaani. Istua rojahdin tuon mustahiuksinen seireenin viereen. Neiti oli jo hetki sitten kääntänyt katseensa kohti vielä elotonta valkokangasta ja mietti selkeästi omia vaihtoehtojaan.
”Jos sinua yhtään lohduttaa, niin minulla on hyvä syy epäillä, että lippusi on maksettu minun kukkarostani – joka taas ei minulle ole yhtään sen mieluisampi asia kuin sinulle nyt tässä vieressäni istuminen”, totesin tuijottaen samaan suuntaan kuin neitikin.
”Kaverisi halusi korvaukseksi aiheuttamasti harmista tarjota leffalipun. Minulla on hiukan petetty olo juuri nyt...”
Käänsin katseeni neitiin ja vedin ivallisen ilmeen kasvoilleni.
”Ai sinä tunnet olosi petetyksi? Minut pakotetaan tulemaan katsomaan elokuvaa, jonka nimeä en edes tiedä ja osoittautuukin, että se on salakavala juoni saada minut samaan huoneeseen neidin kanssa, jonka ansiosta sain turpaani aiemmin. Kaiken kukkuraksi näyttäisi siltä, että olen maksanut tietämättäni itseni lisäksi ainakin kolmen muun ihmisen liput”, käänsin päätäni ja hihkaisin muulle teatteriväelle, ”Onko täällä ketään kenen lippua en ole maksanut?”
”Miksi et edes yritä käyttäytyä!?”, neiti sihahti selkeästi hiukan häpeissään ihmisten kääntäessä katseitaan meidän suuntaamme.
”Miksi pitäisi?”, kysyin aidon vilpittömästi.
Neiti ei vastannut mitään vaan katsahti anteeksipyytävästi takanamme istuvaa pariskuntaa, jonka maskuliinisempi yksilö näytti hiukan turhautuneelta.
”Mikä saa sinut edes luulemaan, että lippuni olisi kustannettu sinun rahoillasi?”**
”Harakka ei koskaan ota vastuuta kantaakseen minun tekosistani. Lisäksi hän varasti pankkikorttini ja tietää tunnuslukuni – sen jälkeen moinen ei ole temppu eikä mikään.”

Istuimme hetken hiljaa ja uutuuselokuvien mainokset pyörähtivät käyntiin valkokankaalla.
”Jotta saisit edes jotain vastinetta rahoillesi niin tehtäisiinkö niin, että sinä pidät törkyturpasi kiinni ja minä lupaan myös vaieta? Katsotaan elokuva ja koetetaan sietää toisiamme tämän pari tuntia”, nainen kysyi vaivaantuneen oloisena. Pystyisin kyllä malttamaan mieleni ja katsoa elokuvan rauhassa ilman sen suurempaa polemiikkia, mutta ei ollut vain osa luontoani nyökätä ja keskittyä pian alkavaan elokuvaan vaan vanhasta tottumuksesta minun oli pakko takertua pienimpäänkin kuulemaani epäkohtaan; ”Törkyturpa?”
”Anteeksi, mutta voisitteko nyt jo antaa olla?”, takanamme istuva mies kysyi vaativaan sävyyn.**

Ja tietäähän tuon, miten siinä aina käy kun äkäinen ja voimain tunnossaan oleva alfauros ottaa osaa keskusteluun.