Results 1 to 5 of 5

Thread: Surun kasvot - novelli

  1. #1
    Tarinamaisteri jorre's Avatar
    Join Date
    Nov 2009
    Location
    Aamu-usvainen niitty
    Posts
    765

    Default Surun kasvot - novelli

    Ensinnäkin: Ei, tämä tarina ei keskity örkkimäiskintään jossa kaksi kaikkivoipaa ja kuolematonta päähenkilöä hakkaavat tiensä läpi pahojen örkkilaumojen jotta löytäisivät "Surun kasvot", jotka pelastaisivta hyvän valtakunnan varmalta tuholta.

    Toiseksi: Tämä ei ole pornoa.

    Kolmanneksi: jos yhä luet tätä etkä koe pettyneesi, hyvää lukukokemusta!

    -----

    Kuinka mukavaa elämä pystyikään olla. Olin kotonani, huone oli siisti ja koristeltu juhlavasti, koko perhe, minä, siskoni, äiti ja isä, olimme kokoontuneet pöydän ääreen syömään juhla-ateriaa, olihan siskoni kuusivuotissynttärit. Siskoni iloa säteilevät kasvot kylpivät ikkunasta tulevasta kesäisestä auringonvalosta, kun hän odotti innokkaana että ruoka saataisiin syödyksi jotta hän voisi avata syntymäpäivälahjansa. Puiden lehdet heiluivat havisten lievässä tuulenvireessä ja taivas oli täysin selkeä ja pilvetön.

    ”Lauletaanpa Annikalle syntymäpäivälaulu!” isä sanoi naama leveässä hymyssä ja jatkoi ”noustaan ylös, myös sinä Aleksi”. Nousimme ylös minä, äitini ja isäni ja lauloimme iloisella äänellä ”Paljon onnea vaan” pikkusiskolleni Annalle. Huusimme vielä kuusi eläköön-huutoa hänelle ja istuimme sitten takaisin pöytään. Voi kuinka elämä oli taas ihanaa ja elämisen arvoista, ei enää ongelmia eikä suruja. Ainoastaan tämä hetki ja herätyskellon pirinä, joka vei unelmat edestäni mieleni kaukaisiin sopukoihin.

    En halunnut herätä, kerrankin tuska oli ollut poissa, kaukana ulottumattomissani. En halunnut taas yhtä päivää tässä kidutuksessa, jossa ei ollut hyvä olla, ainoastaan pimeys. Herätyskellon pirinä ei kuitenkaan loppunut, vaan jatkui kaikuen pääni sisällä, varmistaen etten jäisi unelmiini vaan joutuisin taas todellisuuteen, jossa unelmat olivat kiellettyjä ja ilo valetta. Avasin kuitenkin silmäni masentavaan päivään. En nähnyt mitään, koska oli myöhäinen syksy ja varhainen aamu. Aivan kuin ei tavallinen kärsiminen riittäisi, piti olla vielä kylmää ja tuulista, vaikka ei tosin lämpökään auttaisi.

    Suljin herätyskellon, nousin istumaan vanhalle pienelle vuoteelleni ja laitoin huoneeni valon päälle. Huone oli pieni, vain hiukan komeroa isompi, ja sen kalustuksena olivat sänkyni, pieni kaappi ja viuluni. Olin soittanut viulua viisivuotiaasta lähtien ja se tuntui olevan ainoa hyvä asia maailmassa, kukaan kun ei välittänyt minusta. Halusin jäädä huoneeseeni ja soittaa viuluani, mutta ei. En saanut edes sitä iloa, minun oli lähdettävä raahautumaan koululle kävellen, koska vanhemmilla ei kuitenkaan taaskaan ollut rahaa bussikyytiin, hyvä että jos edes kaapista löytyisi mitään syötävää.

    Astuin unenpöperössä huoneeni ovesta ulos, ja kävelin muutaman metrin päähän pieneen keittiöön. Isäni nukkui viereisessä huoneessa, kuulin hänen kuorsaavan, mutta äiti oli lähtenyt, kuten aina, aikaisin töihin jotta hän voisi kustantaa elämämme. Hän oli töissä viitisenkymmenen kilometrin päässä makkaratehtaassa, ja hänen oli tehtävä todella pitkiä päiviä jotta saisi korvattua edes suuren osan kuluista. Hän ei yleensä kotona ollessaan tehnyt muuta kuin nukkui, siivosi ja teki ruokaa, isä kun ei osannut tehdä.

    Avasin jääkaapin, joka oli melkein tyhjillään. Siellä oli ainoastaan tyhjä kananmunakenno, pari isän kaljapulloa, muropaketti ja puolityhjä maitotölkki. Otin muropaketin ja maidon jääkaapista, sekä huuhtelin nopeasti yhden tiskikasassa olevan syvän lautasen, ja asetuin pienen pöydän ääreen syömään. Aloin mussuttamaan murojani ajattelematta mitään tuijottaen vain läheistä seinää. Talomme ei ollut kuin nelisenkymmentä neliötä pinta-alaltaan, ja se oli periaatteessa kaksio, vaikka täällä asuikin kolmea henkilöä, minä, isä ja äiti, koska pikkusiskoni oli kuollut edellisvuoden kesällä hukkuen läheiseen järveen, kun isä oli käynyt nopeasti vessassa. Isä oli ottanut kaiken syyllisyyden itseensä, ja hänen alkoholiongelmat olivat alkaneet tuolloin. Nykyään hän oli aggressiivinen, itseensävetäytynyt ja masentunut, kun ennen hän oli ollut virkeä, iloinen ja henkisesti vahva nuorehkonoloinen kolmikymppinen mies.

    Olin syönyt muroni ja katsoin rannekelloani, jonka kuori oli haljennut. Isoisältäni, joka oli tätä nykyä vanhainkodissa dementoituneena, saama kello näytti kaksikymmentä yli seitsemän. Minun oli lähdettävä kouluun, jos en haluaisi myöhästyä ja saada koko luokan pilkkaa ja opettajan paheksuntaa päälleni. Vaihdoin nopeasti pyjamani kuluneisiin farkkuihin ja vanhaan harmaaseen huppariin ja lähdin kävelemään kohti kolmen kilometrin päässä olevaa koulua kampaamatta hiuksiani. Ei siitä kukaan välittäisi, he kuitenkin keksisivät jotain pilkattavaa minusta, olinhan köyhä, yksinäinen, lyhyt ja hiukan omituinen poika, jolla ei ollut kavereita, jos ei laskettu yhtä vanhaa lapsuudentuttua, jonka näin vain enintään kerran kuussa. Laitoin vielä vanhan talvitakkini päälleni ja avasin oven.

    Ulkoilma oli kylmää, varmaan jopa melkein pakkasen puolella, ja hengitykseni huurusi pimeässä syysaamussa katulampun valaisemana. Lähdin kävelemänä kädet takintaskuissa hiljaisilla ja hämärillä kaduilla, joilta viimeiset humalaiset olivat vasta vähän aikaa sitten häipyneet pätemään krapulaansa, jotta voisivat illalla taas aloittaa uuden känniputken. Sellainen tämä kaupungin huonoin ja köyhin osa oli, täällä asui kaikki ne yhteiskunnan hylkiöt joista kaikki puhuivat, mutta joista kukaan ei kuitenkaan oikeasti välittänyt, kuten minä. Köyhän perheen ja alkoholisoituneen isän poika, jolla ei ollut edes varaa bussilla matkustamiseen tai omiin muistiinpanotavaroihin. Jouduin aina pyytämään opettajalta uuden kynän, kumin tai minkä ikinä milloinkin edellisen loppuessa, koska perheelläni ei ollut varaa ostaa minulle omia. Opettaja oli alkanut tympääntyä asiaan, ja luokka sai aina naurun aiheen, kun jouduin menemään anomaan milloin keltäkin opettajalta uutta kynää edellisen ollessa liian lyhyt, että sillä olisi voinut kirjoittaa.

    Kello oli kahta vaille kahdeksan, kun saavuin lopulta suurelle ja laitosmaiselle rakennukselle, jonka seinässä luki koulun nimen alla sen motto: ”Reilu peli ja yhteishenki, hyvän tulevaisuuden merkki”. Vai että yhteishenki, jos asia olisi ollut yhtään vähemmän vakava, olisin luultavasti nauranut tuolle sarkastiselle motolle. Koulu sijaitsi nimittäin köyhällä alueella, ja suurin osa sitä käyvistä lapsista oli ongelmaperheiden lapsia, maahanmuuttajia tai muuten köyhistä oloista olevia, kuten minä olin. Tämä toi levottomuutta kouluun ja oli vain ihme ettei täällä ollut tapahtunut Jokelan koulusurman kaltaista verilöylyä.

    Koulun pihalla oli paljon porukkaa, olihan koulussa noin kuutisensataa oppilasta, eikä kouluun päässyt sisälle ennen tasaa, koska sieltä oli joskus ryöstelty jotain oppilaiden taholta ennen kouluajan alkua. Minulle se oli aivan sama olinko ulkona tai sisällä, en halunnut olla koulussa. Itse koulu ei ollut paha, mutta siellä olevat ihmiset olivat. Kaikki luokkalaiseni nimittäin vihasivat minua ja ainoastaan halusivat tehdä olostani mahdollisimman tukalan päivän aikana. Näin luokkalaisiani koulun pihalla porukoissaan, ja nähdessään minut he osoittelivat hiukan minua ja naurahtelivat. Esitin etten nähnyt heitä, sillä he kuitenkin vain pilkkaisivat minua enemmän jos tekisin jotain, se kun kuitenkin olisi vain jotain tyhmää, vaikken itse sitä tajuaisikaan. Kello soi epäonnekseni ennen kuin ehdin asettua omaan nurkkaani seinän viereen, välitunnilla kun sain edes olla poissa luokkalaisteni luota kun taas oppitunnilla olin heidän pilkan kohteena.

    Menin yhtenä viimeisimmistä sisälle kouluun, ja lähdin kävelemään kohti toisessa kerroksessa olevaa luokkaani, jossa minulla olisi englantia. Olin nyt kahdeksannella luokalla yläasteella ja toista vuotta tässä koulussa. Ala-asteen olin käynyt keskustassa sijaitsevassa koulussa, jossa minulla oli ollut monia kavereita. Se oli kuitenkin ennen isän alkoholisoitumista ja muuttoa tänne syrjemmälle, jossa oli halvempaa asua. Olin yrittänyt saada vanhemmat suostuteltua jäämään keskustaan, mutta äiti oli yksiselitteisesti selittänyt, ettei meillä olisi varaa siihen. Nyt sitten kävin täällä koulua, ja astuin sisään englanninluokkaan, jossa kaikki muut jo istuivat paikoillaan, tai oikeastaan niillä paikoilla joihin halusivat mennä.

    ”Noniin Aleksi, mene istumaan paikallesi, ja ota työvälineesi esiin. Saat luvan vastata ensimmäiseen kysymykseeni, kun kerran olit taas myöhässä” sanoi meidän vanhahko naispuolinen englanninopettaja, joka istui opettajanpöytänsä takana välittämättä luokan takaosasta kuuluvasta hälinästä, kun jotkut oppilaat pelasivat siellä korttia välillä ärähdellen toisilleen kiroillen. Istuin ainoalle vapaalle tuolille, joka oli toinen etupulpetti ovesta katsottuna, ja otin esille englanninkirjani ja vihkoni, sekä lisäksi melkein loppuun kuluneen kynän ja kumin.

    ”Okay boys and girls. Tervetuloa taas englannintunnille. Ottakaas nyt esille kotitehtävät, ja käyn tarkistamassa onko ne tehty…” opettajamme sanoi ja lähti tarkastamaan tehtäviä. En ollut tietenkään jaksanut tehdä enää englanninläksyjä eilisen rankan päivän jälkeen, meillä oli nimittäin ollut liikuntaa, kuten aina tiistaisin, eikä liikunta ollut mikään lempiaineeni. Itse asiassa olin tosi huonokuntoinen, ja muutenkin minut valittiin aina viimeisenä joukkueisiin, kuten sanelematon luokan sääntö sanoi. Opettajalle ei kuitenkaan moinen tekosyy tietenkään sopisi, ja hän merkitsi taas muistikirjaansa yhden miinuksen lisään miinuksien jonon jatkoksi.

    ”Vai että taas läksyt tekemättä. En usko sinun olevan niin huono ettet läksyjä voisi tehdä. Joten tee ne seuraavaksi kerraksi, tai annan jälki-istuntoa sinulle. Ja älä kopioi läksyjä taululta tai kenenkään vihosta” hän moitti ja jatkoi sitten tarkistuskierrosta. Monet muutkaan eivät olleet tehneet läksyjään, mutta opettaja oli ottanut minut silmätikukseen koska myöhästelin aina, ja hän sai siten myös muut oppilaat vähän enemmän puolelleen, kai se oli siis sen arvoista. Nytkin pari takanani istuvaa poikaa naurahteli minulle, vaikken kuullut mitä he sanoivat. Tiedän kuitenkin että se liittyi jotenkin äskeiseen.

    Englannintunti sujui yhtä huonosti kuin aina, en ymmärtänyt kielioppiasiaa, ja kangertelin taas ääntämyksessä kun opettaja kysyi minulta lausetta, ja sain samalla aikaan pienen naurunmetakan. Seuraavaksi minulla oli matikantunti, jotka ovat onneksi hiukan helpompia kuin englannin tunnit, koska osasin matikasta sentään jotain. Opettajakin on parempi, sillä vaikkei hän oikein välitä tunnin menosta, ei hän silti ainakaan pahenna tilannetta. Lopulta viimeisellä tuplatunnilla oli musiikkia, joka oli lempiaineeni.

    Astuin sisään luokkaan tavalliseen tapaan viimeisenä, ja asetuin istumaan takarivin reunaan kuuntelemaan mitä tekisimme tällä tunnilla. Opettaja, vähän yli kaksikymppinen juuri valmistunut musiikinopettaja jolla oli vielä puhti ja into jäljellä ammattiin, ja joka oli lisäksi luokanvalvojamme, saapui luokan eteen ja tervehti kaikkia:
    ”Hei kaikki. Tänään jatkamme edelliskerran soittoharjoituksia, joten jakautukaas taas pienempiin ryhmiinne ja hajaantukaa musiikinluokkiin niin että kaikilla olisi kunnolla tilaa, ja ettei naapuriryhmät häiritse teitä”
    Luokka lähti heti hänen lopetettuaan, ja hiukan sitäkin ennen matelemaan ryhmiin, joista suurin osa ei tosin soittanut koko tunnin aikana mitään, vaan puhui kaikkea aiheeseen kuulumatonta. Minun ryhmääni kuului juuri kaksi tällaista: Tero, joka pelasi amerikkalaista jalkapalloa, ja oli yksi pahemman luokan kiusaajistani ja Eemeli, joka oli hiukan heikkorakenteisempi, mutta silti aivan yhtä ilkeä, ja paljon Teroa pahemman näköinen. Olin kuullut että hänen isänsä oli huumeiden käyttäjä ja oli todennäköistä että poika oli jatkanut isänsä tapoja. Ryhmäämme kuului lisäksi tummatukkainen tyttö, joka oli kiinnostuneempi kännykästään kuin siitä mitä luokassa tapahtui.

    ”Hei taas viulunkieli, onpas mukava nähdä taas” Eemeli sanoi sarkastisen ilkeällä äänellä, kun olimme asettuneet paikallemme luokan syrjäiseen nurkkaan, ja ottaneet soittimemme esille, tai siis minä olin ottanut, muut eivät soittamisesta välittäneet.
    ”Hei” vastasin hiljaisella äänellä, piti yrittää olla kuin mitään nöyryytystä ei tapahtuisi, sillä heikkouden näyttäminen ja tunnustaminen pahentaisi vain tilannetta. Oli vain kestettävä, minun oli kestettävä kaikki.
    ”Muistathan meidä sopimuksen, teet sen musiikinesitelmän mulle ja Terolle, tai saat maistaa nyrkkiä” Eemeli jatkoi.
    ”Kyllä muistan” sanoin ja kauhistuin muistaessani että en ollut vielä tehnyt sitä, ja se oli palautettava huomenna. Lisäksi minun oli tehtävä omanikin loppuun, enkä varmasti ehtisi tehdä kumpaakin. Kumpi siis, oma hyvä numero ja musta silmä, vai huonompi numero eikä mitään ongelmia? Nielaisen äänettömästi stressaantuneena.

    ”Hyvä. Rupea sit vaan pimpottelemaan sitä viuluasi, kun et kerran muuta osaa viulunkieli. Ja jos ei ysiä tipahda siitä työstä niin huonosti käy” hän sanoi ja löi nyrkillä kämmeneensä, ja kääntyi sitten juttelemaan jotain mopoista ja tupakasta Teron kanssa. Aloin soittamaan hitaasti Tšaikovskin viulukonserttoa, ja antauduin sen sointujen ja äänien ihanaan virtaan, joka vei hetkeksi minut pois tästä piinaavasta hetkestä haaveunien ja musiikin maailman unelmien sekaan.

    Vasta opettajan kommentti palautti minut maan pinnalle:
    ”Aivan mahtavaa, sinun kannattaisi käydä esiintymässä jossakin!” hän sanoi innoissaan, seisoessaan vieressäni, hän oli kävellyt kuuntelemaan minun huomaamatta.
    ”En ole kuullut kenenkään ei-ammattilaisen soittavan viulua noin taitavasti” hän jatkoi hymyillen.
    ”En minä voi, en ole koskaan esiintynyt yleisön edessä, enkä ole tarpeeksi hyvä…” sanoin epävarmalla ja innottomalla äänellä.
    ”Voisit tulla soittamaan joulujuhlaan” opettaja ehdotti. Vai että joulujuhlaan soittamaan? Saisin vain itseni vain täysin naurunalaiseksi ja pilkan kohteeksi niillekin, jotka eivät vielä pilkanneet minua. Myös Tero ja Eemeli kuuntelivat keskustelua puolikiinnostuneina etsien uutta asiaa mistä voisivat pitää minua pilkkanaan.
    ”En minä nyt oikein voi…” Vastasin opettajalle neutraalilla äänellä.
    ”No valintahan on loppupeleissä sinun. Suosittelen kyllä ehdottomasti harkitsemaan asiaa!” hän sanoi vielä ja asteli seuraavan ryhmän luokse, jonka piti soittaa pianoa, muttei sieltä kuulunut yhtään pianon ääntäkään.

    ”Hahhah… Tuoko muka menisit soittamaan joulujuhliin? Noh, mene pois vaan jos haluat, saataisiin ainakin korvatulppia myydyksi ja kunnon röhönaurut aikaiseksi. Vuoden läppä!” Eemeli sanoi ilkkuen, saaden aikaan naurut läheisissä ryhmissä, jotka olivat myös seuranneet tilannetta. Ainoa joka ei nauranut oli eräs tyttö, joka istui yhdessä ryhmässä hiukan kauempana. En tuntenut tyttöä sen kummemmin, mutta luultavasti hän ei vaan ollut kuullut vitsiä kunnolla tai jotain.
    ”Eikö ollutkin hauska läppä Anna? Viulunkieli kevätjuhlissa!” Tero huudahti hänelle naurahtaen itsevarmalla äänellä, selvästi yrittäen tehdä vaikutuksen häneen itsevarmalla asenteellaan.
    ”Joo, tosi hauskaa” Anna vastasi naurahtaen vähän.

    ”Noniin, välikohtaus seis ja jatkakaa!” Opettaja, joka oli saapunut takaisin paikalle, huudahti saaden kaikki takaisin keskittymänä omiin asioihinsa. Katsoin vielä kerran Annaa päin ja hän hymyili minulle hiukan ennen kuin kääntyi takaisin soittamaan kitaraa. Käännyin itsekin takaisin ja aloin soittamaan viulua, tällä kertaa soittaen erästä toista Tšaikovskin sävellystä miettien samalla mitä tuo hymy tarkoitti. Annan kasvot palasivat aina uudestaan mieleeni soittaessani, siten että soitin välillä sen vuoksi A-mollin, kun piti soittaa C-duuri, ja sain sen riitasoinnun vuoksi osakseni Teron ja Eemelin naurahduksen.

    Tunnin loppu hujahti nopeasti viulua soittaessa ja Annaa miettiessä. Käänsin välillä katseeni myös pois viulusta ja häntä kohti, mutta hän oli keskittynyt soittamaan kitaraa eikä huomannut asiaa. Lopulta kello soi kello yhdeltä, ja opettaja pysäytti meidät vielä hetkeksi ryntäämästä, paitsi ne muutamat jotka eivät välittäneet hänen huomiosta ja lähtivät jo tupakalle, jonne suuri osa luokasta oli kuitenkin menossa.
    ”Muistakaa sitten että lähdemme huomenna läheiselle vaaralle kansallispuistoon! Ja olkaa ajoissa puoli yhdeksältä koululla, tai jäätte bussista! Noin, nyt voitte lähteä” hän sanoi, ja se osa luokasta, joka ei ollut jo lähtenyt ulos luokasta, lähti paikalta kiireisen iloisena vapaa-ajasta. Itse poistuin luokasta viimeisenä juuri opettajaa ennen, ja lähdin astelemaan kohti naulakoita, jotka olivat alhaalla ensimmäisessä kerroksessa miettien onneani, minun ei tarvitsisikaan vielä tehdä musiikinesitelmää, vaan voisin tehdä sen myöhemmin. Tosin siihen menisi varmaan niin paljon aikaa, etten ehtisi siltikään.

    Kävelin pääkäytävän läpi naulakoille, jolta katosi ”mystisesti” vähän väliä tavaroita, ja menin kauimmaiselle naulakkokäytävälle, ja meinasin törmätä johonkuhun, kun en katsonut kunnolla eteeni. Aloin väistämään henkilöä, mutta hän teki samoin, ja tämä jatkui hetken kuten elokuvissa, ja nostin katseeni naurahtaen ja aikoen pahoitella asiaa. Anna seiso edessäni naurahtaen myös.
    ”Anteeks…” aloimme kumpikin, mutta lopetimme, koska puhuimme päällekkäin. Tunsin punastuvani hiukan ja astuin syrjään, mutta tällä kertaa Anna ei enää tullutkaan vahingossa mukana. Anna oli minun luokalla, ja hän oli aika tavallisen näköinen, noin 160-senttiä pitkä, eli viitisen senttiä minua lyhyempi, ja hänellä oli keskipitkät mustat hiukset.


    ”Kiitos” Anna sanoi ja astui ohitseni.
    ”Soitit muutes aika hyvin” hän jatkoi ja hymyili minulle aurinkoista hymyään.
    ”Ai juu, kiitos” sanoi epävarman yllättyneellä ja ujolla äänellä.
    ”Mutta minun täytyy lähteä, äiti jo odottaa minua autolla, heippa!” hän sanoi yhä hymyillen ja lähti paikalta pois, ja suunnaten suoraan ulko-ovesta ulos. En saanut suustani kuin hiljaisen ”Hei”:n yllätyksestä ja ihmetyksestä jähmeänä. Puin ulkovaatteeni, eli vanhan takin, päälleni ja lähdin ovesta ulos mietteliäänä, mietin että mitä juuri oli tapahtunut, oliko se unta?

    Ulkoilma oli hiukan lämminnyt aamuisesta, lämpötila oli nyt varmaan vähän yli viiden asteen yläpuolella, taivas oli täysin pilvessä, ja näytti siltä että millä hetkellä tahansa voisi alkaa kylmä ja masentava syyssade. Lehtipuiden viimeiset lehdet olivat jo lähteneet puista jättäen vain hämärään iltaan harmaantylsät puut seisomaan paljaana paikoilleen asfalttiviidakon kätköihin. Autojen hiljainen meteli kuului vähän kauempaa hiljaisilta teiltä, ja harmaat palikkatalot ympäröivät suurta yhtä harmaata palikkakoulua ankaran ikävästi. Tästä masentavuudesta huolimatta tunsin jostain syystä oloni pirteämmäksi kuin pitkään aikaan, vaikka se ei ollutkaan paljon saavutettu pitkään jatkuneen todella masentuneen olotilani vuoksi. Olinhan monesti miettinyt itsemurhaakin, ja kerran jopa melkein tehnyt sen, ellen olisi viime hetkellä jänistänyt. Eihän minulla kuitenkaan ollut mitään saavutettavaa elämässäni, kuten kaikkien muiden käytöskin hyvin todistaa, ja välillä ihmettelinkin miksi en ollut tehnyt sitä jo itsemurhaa aikaisemmin, ei siitä kukaan mitään menettäisikään.

    Kävelin koulun pihalta erääseen pieneen metsikköön, joka oikaisi hiukan kun haluttiin mennä meille päin. Kävelin pikaisesti tuon harmaan istutetun koivumetsikön läpi, ja saavuin kapeahkolle asfalttikadulle, joka vei kotiani kohti. Matkaa oli kuitenkin vielä 6,5 km, joten en ollut kuitenkaan vielä mitenkään lähellä taloamme. Lähdin kävelemänä katua pitkin, kun kuulin huudahduksen:
    ”Hei!”

    Huutaja oli Tero, ja hänen mukanaan oli muutama muu henkilö koulustamme, Eemeli sekä kaksi muuta joiden nimiä en muistanut. He kävelivät minua kohti uhkaavasti viereistä katua pitkin. Mietin että pitäisiköhän minun lähteä juoksemaan pakoon, mutta päädyin siihen tulokseen että vaikka ehtisinkin mahdollisesti jopa heitä pakoon, se aiheuttaisi vain kuitenkin jotain sanktioita minua kohtaan huomenna, koska minun piti joka tapauksessa mennä kouluun. Jäin siksi paikalleni seisomaan, kun he harppoivat minua kohti, ei tilannetta ainakaan hätäily parantaisi.

    ”Hei viulunkieli” Tero tervehti ivallisesti, eikä edes jäänyt odottamaan vastausta, vaan jatkoi saman tien:
    ”Onkos viulunkielellä ollut hyvä päivä tänään” hän kysyi minulta tekohymy kasvoillaan samalla kun hän ja hänen kaverinsa asettuivat eteeni pieneen puolikaareen.
    ”Hyvää” sanoin epävarman neutraalilla äänellä. Tunsin ettei tästä voinut seurata hyvää. Toivoin että he olivat vain muuten vain kiusaamaan minua koulumatkani ajaksi, he kun olivat nimittäin tehneet sitä joskus aikaisemminkin.
    ”No sehän on erittäin hauska kuulla” Tero jatkoi hymyillen tekohymyä, mutta näin hänen silmissään vihan, hän oli suuttunut jostakin. Mitä minä olin tehnyt, pitäisiköhän juosta karkuun? En halunnut olla vihaisen Teron kanssa vastakkain. Hän oli todella hyväkuntoinen ja vahva, ja häviäisin tappelussa varmasti hänelle, eikä Tero muutenkaan ollut niitä ihmisiä jotka puivat asiansa läpi rauhallisesti jutellen. Eikä tilannetta parantanut yhtään kolme muuta apuria, jotka olivat selvästi valmiita auttamaan jos jotain yllättävää tapahtuisikin. Päätin jäädä paikalleni, turpaan saisin kuitenkin.

    ”Varmaan onkin kivaa yrittää iskeä toisten muijia” Tero jatkoi, mutta hänen tekohymynsä alkoi haihtua kasvoilta ja vihan ilmeet tulla tilalle. Kylmähkö syysilta alkoi tuntua yhtäkkiä paljon kylmemmältä, ja aurinko oli alkanut vähitellen liikkua kohti taivaanrantaa jättäen jäljelle vähitellen hämärtyvän iltapäivän. Minua alkoi pelottaa, sillä tilanne oli uhkaava, ja olin selvästi tehnyt jotain mistä Tero ei todellakaan pitänyt. Terohan suorastaan uhkui vihaa, joka olisi saanut vahvemmankin ihmisen kaikkoamaan. Olikohan kyse Annasta? Mutta minähän olin vain vaihtanut pari sanaa hänen kanssansa, ja kukaan ei ollut muutenkaan nähnyt mitään, vai olikohan ehkä sittenkin?

    ”Mitä tarkoitat” vastasin hiukan pelokkaalla äänellä, sillä pelko hiipi ääneeni, vaikka yritinkin kätkeä sen. Tuo pelko äänessäni tuntui vahvistavan Teron vihaa, ja hän vastasi vihaisella äännellä selvästi yrittäen hillitä raivoaan:
    ”Tiedät kyllä mitä tarkoitan, viulunkieli! Yrität iskeä Annaa, vaikka hän on minun. Minun!” Hän veti henkeä ja jatkoi:
    ”Samppa näki kun te juttelitte naulakoiden luona! Etkö saatanan idiootti osaa edes pysyä erossa muiden muijista?” hän melkeinpä huusi raivoissaan, ja astui samalla eteenpäin, ja tönäisi minut maahan vahvoilla kehonrakentajan käsivarsillaan. Kaaduin selälleni maahan lätäkköön kastuen selästä kokonaan. Nousin istumaan nopeasti ja käänsin katseeni kohti Teron jengiä ja sanoin paniikissa:
    ”Mutta.. Minähän vain sanoi hänelle pari sanaa. Ei se vielä tarkoita mi…” En kuitenkaan saanut lausetta loppuun kun Teron nyrkki iski päähäni vieden melkein minulta tajun ja saaden koko näkökentän heilumaan uhkaavasti.
    ”Vittu älä selitä paskaa!” hän karjaisi. ”Tiedän kyllä sut, oot tommone paska, joka ei psyty mihinkään! Kidutat vain sitä viuluas juoppoperhees läävässä ja yrität iskee mun naisii!” hän jatkoi raivoissaan, ja löi uudestaan minua, tällä kertaa silmään.
    ”Kiitä onneas etten hakkaa sua pahemmin. Mutta jos nään vielä sut Annan kanssa, sulla ei tule olemaan kivaa” hän sanoi raivoissaan, ja hän lähti kavereidensa, jotka naureskelivat minulle, kanssa pois paikalta. En kuitenkaan ehtinyt tajuta enempää ennen kuin vaivuin tajuttomuuteen.

    Olin varmaan ollut tajuttomana kymmenisen minuuttia, kun lopulta virkosin. Nousin istualleen lätäkköön, jossa olin maannut. Päätäni särki niin etten pystynyt edes tajuamaan heti missä olin ja mitä oli tapahtunut. Vasen silmäni, johon Tero oli lyönyt, oli muurautunut umpeen, enkä nähnyt sillä mitään. Pakottauduin kuitenkin seisaalleni, ja lähdin hoippumaan hitaasti kunnolla mitään tajuamatta kohti kotiani kylmässä syysillassa murjottuna, märkänä ja surkeampana kuin koskaan. Vähitellen pääni selveni tarpeeksi ajatteluun. Silloin se ryntäsi mieleeni vahvana ja murskaavana kuin täysperävaunurekka mopoilijan kylkeen: ainoa onnenhivenenikin oli murskattu, eikä minulla ollut enää mitään. Mietin että voisin jäädä ojaan makaamaan ja kuolla sinne sitten kylmyyteen ilman että kukaan huomaisi. Ajatus kuulosti hyvältä, mutta joku ihmisen eloonjäämisvietissä sai minut kuitenkin yrittämään jatkaa matkaa kotiin asti, siellä olisi kuitenkin vielä viulu, ainoa elämisenarvoinen asia mitä enää oli.

    Matkaan kului paljon enemmän aikaa kuin tavallisesti, koska jouduin aina välillä pysähtymään lepäämään kun päätä alkoi huimata liikaa. Kerran jopa kaaduin, onneksi tai epäonneksi tosin nurmikolle, joka pehmensi hiukan iskua. Jatkoin kuitenkin ajattelematta matkaani kohti kotia, jonne lopulta saavuin kun kello oli puoli neljä, ja ilta oli jo hämärtymässä vahvasti. Avasin oven avaimellani ja astuin sisään.

    Talo oli vielä tyhjä, äiti oli yhä töissä ja isä oli varmaan mennyt taas vetämään kännit läheiseen baariin. Minua se ei haitannut, vein koulutavarani huoneeseeni ja söin samoja muroja joita olin syönyt aamupalaksi. Olin yhä sekaisin iskuista, ja vasen silmäni ei ollut tehnyt elettäkään turvotuksenlievittämiseksi. En kuitenkaan tiennyt miten sitä hoidettaisiin, joten jätin sen sikseen. Syötyäni kävin vielä suihkussa rentoutumassa, ja samalla vaihdoin puhtaat ja kuivat vaatteet päälleni. Oloni olisi ollut luultavasti mahtava, jos minua ei olisi yhä huimannut, ja jos elämällä olisi ollut vielä jokin tarkoitus. Päätin mennä soittamaan viulua, jos edes se auttaisi oloani. Ei minulla muutenkaan olisi muuta kiinnostavampaa asiaa tehtäväksi.

    Asetuin huoneeni ainoalle tuolille, otin viulun käteeni, paransin ryhtiäni, ja aloin soittamaan. Tai itse asiassa yritin. Jostain syystä en saanutkaan viulusta kauniita unelmiin vieviä säveliä vaan epävireistä kirskuntaa. Kokeilin uudestaan mutta tulos ei parantunut. Aloin panikoimaan, olivatkohan iskut vieneet minulta ainoan iloni, viulunsoiton? Siltä se ainakin vaikutti. En jaksanut edes miettiä mahdollisuutta että se olisi ohimenevää. En halunnut enää elää. Laitoin viulun takaisin nojaamaan seinää vasten. Sitten jäin seisomaan siihen paikalleni tietämättä mitä tehdä, minulla ei ollut elämässä enää mitään, ainoastaan tuskaa ja pahuutta. Menin vaatteet päällä sänkyyni nukkumaan, koska en keksinyt mitään muutakaan. En edes viitsinyt laittaa valoja pois päältä, kun vaivuin hitaasti masentaviin uniini, jotka olivat ennen olleet ainoa mahdollisuuteni iloon. Nyt nekin olivat masentavia. Ei ollut enää mitään.

    Herätyskellon äänet herättivät minut takaisin mustaan syksyiseen aamuun. En halunnut nousta ja makasin sängyssäni silmät auki kunnes isäni karjaisi minulle jotain omasta huoneestaan. Sammutin herätyskellon ja katsoin siitä ajan: kello oli tasan seitsemän. Istuin hetken siinä sängyn reunalla ajatellen kuinka turha olin. Olin paha, olin huono, en ollut kelvollinen elämään. Miksi edes vaivautuisin, varmaan Annakin oikeasti vihaisi minua vaikka esittäisikin jotain muuta. Kello oli kymmentä yli. Päätin nousta ja lähteä kouluun, tälle tulisi tehdä jotain. Laitoin päälleni talvitakkini ja lähdin kohti koulua välittämättä syödä tai vaihtaa vaatteita. Astuin ovesta ulos ja matkasin koululle.

    Olin yksi ensimmäisistä koululla, kello oli vasta kymmentä yli kahdeksan kun olin onnistunut raahautumaan masennuksen läpi toiselle masennukselle, matkannut tuota surujen synkeää virtaa vain saapuakseni toiselle mustalle saarelle. Miksi ihmisen edes pitäisi jaksaa soutaa jos aina olisi vain mustan saaren jälkeen edessä toinen kahta kauheampi, ja jos unelmat murskattaisiin ennen kuin ne ehtisivät edes syntyä? Olisiko elämä vain Jumalan lähettämää pilkkaa maailmalle, tehty tuskalle ja epäonnistumisten verkolle? Istuin yhdelle koulun pihalla olevista keinuista, joka oli yksi harvoista joita ei ollut rikottu. Otin vähän vauhtia ja kiikuin pienessä kaaressa hämärtävässä, kylmässä, ja lohduttomassa marraskuisessa syysaamussa.

    ”Hei Aleksi!” kuului takaani tytön ääni, ja käännyin haluttomana katsomaan äänen suuntaan. Ääni oli Annan, joka oli juuri kääntynyt koulun pihalle yhdeltä pieneltä polulta, joka kulki metsän läpi. Tunsin pienen onnenhivenen hiipivän mieleeni, mutta se haihtui heti kun muistin eilisiltaisen tapahtuman: Päähäni nousi taas kuva raivoa uhkuvasta Terosta sanomassa: ”Kiitä onneas etten hakkaa sua pahemmin. Mutta jos nään vielä sut Annan kanssa, sulla ei tule olemaan kivaa”. En haluaisi oloani yhtään pahemmaksi.
    ”Eikö olekin kivaa kun päästään katsomaan vaaroja? Ne on todella mielenkiintoisia!” hän jatkoi iloisella äänellä.
    ”Joo on se ihan kiva” vastasin ponnettomalla äänellä samalla kääntyen takaisin katsomaan eteenpäin harmaaseen kaukaisuuteen, jossa pimeät sadepilvet lähenivät taivasta pitkin.
    ”Niin. Olen aina halunnut käydä katsomassa niitä, luonto on niin kiehtovaa” hän jatkoi istuen samalla viereiseen keinuun. Käänsin pääni häntä kohti ja hetken ajan katseemme kohtasivat. Hätkähdin yllätystä ja käänsin katseeni nopeasti pois, mutta silti hetken ajan jokin tuntui olevan sittenkin oikein. Aioin vastata jotain hänelle, mutta silloin kuului huuto:
    ”Hei Anna! Tule tänne, bussi lähtee kohta!”

    Huutaja oli yksi Annan kavereista, rinnakkaisluokan lyhyt punatukkainen tyttö.
    ”Juu tulen! hän huusi vastaukseksi nousten keinusta ”nähdään myöhemmin” hän jatkoi hymyillen ja lähti pois kaverinsa luokse. He alkoivat kävellä kohti bussia jutellen jostain. Päätin itsekin lähteä bussille jotta ehtisin. Matkalla jutellessani lähtenyt masennus alkoi palata ja bussin, joka oli äskettäin saapunut koulun pihalle, luona nähdessäni Teron oloni oli jo taas täysin maassa. Hän osoitti kavereilleen minua ja he naurahtelivat vähänaikaa minulle, jonka jälkeen he jatkoivat taas juttuansa, joka käsitteli todennäköisesti naisia tai mopoja. No he olivatkin rikkaampia ja suositumpia joten heillä olikin asiaa puhua noista toisin kuin minulla.

    ”Noniin oppilaat, asettukaa jonoon että voin laskea teidät ja menkää sitten bussiin” luokanvalvojamme, joka oli juuri tullut sisältä koulusta päällään kylmään syksyiltaan hyvin sopiva syystakki ja ulkohousut. Lisäksi hänellä oli päässään maastokuvioitu pipo, jossa luki ”Eräjorma”. Asetuimme jonoon, hän laski meidät ja totesi että neljä henkilöä puuttui. Odottelimme vähän aikaa, ja kun heitä ei näkynyt, tuskin he olisivat edes tulossakaan, hän päästi meidät sisälle bussiin. Bussi täyttyi nopeasti ja jouduin istumaan erään luokallani olevan tytön viereen, joka näytti siltä että kasa paskaa olisi istunut hänen viereensä. En jaksanut välittää vaan keskityin katselemaan ohi vilahtelevia masentavan syksyisiä maisemia kun lähdimme bussiin pakkauduttuamme liikkeelle.

    Matka kansallispuistoon kesti noin 45 minuuttia, minkä aikana opettajamme kertoi turvallisuusjärjestelyistä ja siitä mitä sai tehdä ja mitä ei. Lisäksi hän kertoi aikataulun: olisimme kansallispuistossa kolme tuntia, jonka aikana me kiertäisimme lyhyen polun läheisellä suolla, minkä jälkeen menisimme vaaralle katsomaan maisemia. Hän myös erityisesti painotti ettei kallioiden reunalle saisi mennä, sillä sieltä olisi monen kymmenen metrin suora pudotus alas metsään. Näiden ohjeiden saattelemana saavuimme lopulta kansallispuistoon.

    Retken alkuosuus meni hyvin, raahauduin joukon mukana kapeita pitkospuita pitkin välittämättä edelläni kulkevan Teron jengin heittämästä minua pilkkaavasta läpästä. Olin muutenkin täysin omissa masentavissa maailmoissani, mietin kuinka surkeasti kaikki oli mennyt ja ettei olisi mitään saavutettavaa. Esitin kysymyksiä Jumalalle, jota ne niin seurakunnassa hehkuttivat auttajaksi, mutta sekään ei auttanut. Pian kierros suolla oli ohi ja lähdimme nousemaan ylös läheiselle vaaralle katsomaan maisemia. Ylösmenomatkan aikana Anna yritti kerran aloittaa juttelua, mutta Teron hänelle suunnattu läpänheitto, joka keskittyi aikalailla pilkkaamaan minua, karkotti hänet takaisin taakseni, jossa hän käveli kaverinsa kanssa.

    ”Noniin, olemme nyt saapuneet nyt Jalohongan vaaralle. Tämä vaara on tämän kansallispuiston ehdoton ykkösnähtävyys. Tuolla suunnassa voitte nähdä Saimaan rannan avautuvan upea…” luokanvalvoja selosti innokkaana vaarasta sille pienelle osalle luokasta, joka yleensäkään kuunteli häntä. Olimme saapuneet ylös kukkulalle, ja olimme pienellä aidatulla näköalatasanteella, josta avautui avara ja hengensalpaava näkymä suureen mäntymetsään Saimaan rannikolle. Aidan, joka esti varomatonta kulkijaa tippumaan alas metsikköön, vieressä oli lisäksi muutama retkeilypöytä, joiden päällä oli huolimattomien lapsiperheiden taaksensa jättämiä roskia. Kauempana mustat sadepilvet lähestyivät meitä, ne ennustivat pahaa, ilma oli muutenkin oudontuntuista, vaikka kukaan muu kuin minä ei sitä tuntunut huomaavankaan.

    Luokka alkoi hajaantua opettajan luota lähialueille, suurin osa varmaan taas polttamaan yhden röökin tai muuten vain hengaamaan sellaisten luokse, jotka polttivat. Itse menin istumaan yhdelle hiukan syrjemmässä olevalle kivelle katsellen samalla maisemia jotka levittäytyivät edessäni. Reunusaita ja katselutasanne loppui hiukan edelläni, ja tiputus alas varmaan kuolemaan olikin vain kymmenisen metrin päässä avoimella kalliolla. En kuitenkaan jaksanut välittää, minulla ei ollut enää mitä menettää, kun elämä ei ollut enää elämistä vaan riutumista tuskaisessa maailmassa.

    ”Hei viulunkieli” Tero huudahti minulle ivallisesti hänen ja hänen kaverijenginsä maleskellessa kohti minua, he olivat varmaan ehtineet polttaa tupakkansa ja nyt he olivat kyllästyneitä oleskeluun ja mikäpä olisi parempaa tekemistä kuin minun, turhan ihmisen, kiusaaminen?
    ”Varmaan on kiinnostavaa kattoo noita metikköjä, varmaan näät niissäkin jotai niin kiinnostavaa, yhtä kiinnostavaa kuin muiden muijien pöllimine” hän sanoi naurahtaen samalla omalle tylsälle vitsilleen.
    ”Vai ehkä näetkin muijan pillun niissä kun et muuten sitä tuu koskaa näkee” hän jatkoi läppää, saaden tällä kertaa myös muut nauramaan mukanaan.
    ”Oothan sä tommone nössö niin ei sulo o mitää mahiksii” hän sanoi ja jatkoi sitten ”et varmaa ees uskalla mennä tolel kalliolle käveleen, ku pelkäät et opettaja sanois jotai”.
    ”Vai uskallatko?” hän sanoi uhkaavasti ja käveli niin lähelle minua että minun oli jo oman mukavuuteni vuoksi liikuttava kauemmaksi.
    ”Noin, viulunkieli näyttää mallia kuinka ollaan miehiä!” hän naurahti ja muutkin kaveriporukasta nauroivat hänen mukanansa.

    Nolona ja nöyryytettynä kävelin kalliolle muiden seuratessa naureskellessa perässä. Jokin tuntui heräävän minussa, tahto toimia. Tämän oli loputtava, en kestäisi enää, ei ollut syytä jatkaa, haluan pois! Nuo ajatukset alkoivat myllertää ja vahvistua mielessäni odottaen laukaisevaa tekijää lopulliselle toiminnalle. Kävelin melkein kallion reunalle ja katsoin alas: 20 metriä tyhjää ilmaa minun ja sammaleiden ja kivien täplittämän maan välissä, ei yhtään turhaa hetkeä miettiä. Käännyin takaisin Teron jengiä kohti.
    ”Vai että ollaan sitä oikein kovia kun mennään noin lähelle reunaa!” Tero sanoi nauraa käkättäen.
    ”Yrität vaan olla kova että mielistelisit muita, haluaisit vaan Annan omaksesi, sellanen säälittävä paska sä vaan oot. Et oikeesti edes pysty muuhun kuin johonkin jousenvingutukseen josta ei ole iloa kellekään! Oot vaan niin säälittävä” Tero puhui välillä naurahdellen kai samalla purkaen jotain syvimpiä tunteita. Oman mieleni ansan laukaiseva köysi alkoi kulua, ei tarvittaisi paljoa.
    ”Mutta eihän susta mihinkään oo, ei Anna voi välittää tommosesta paskasta tippaakaan, et oo edes millään tavalla miellyttävän näköinen toisin kuin minä” hän jatko ilkkuen. Pilvet lähestyivät. Olin valmis.
    ”Niin se on, kaikki vaan inho osua, ei tollasii ees tartteis, tappasit ittes ennemin kuin muitten naisii metsästäisit” Tero sanoi vihaisella äänellä, ja hänen kaverinsa alkoivat jo olla ihmeissään tapahtuvasta, vaikka he kiusasivatkin minua he eivät kuitenkaan halunneet minun kuolemaani.
    ”Toista se” sanoin värittömällä äänellä. Pisarat tipahtivat.
    ”Tappasit ittes mielummi kuin tunkeutuisit mun naisasioihin!” hän karjaisi hiukan epäröivällä äänellä.

    Hymy, se viimeinen ilme nousi kasvoilleni. Kun tietää että jotain lopullista tapahtuu, ei sille voi kuin hymyillä. Käännyin. Vain askel. Ilma joka väistyi virkistäen. Sade julisti yhden kadonneen sielun viimeistä taivalta.

    ---

    Kaupungin kirkko täyttyi mustiin pukeutuneista ihmisistä, kaikki kunnan tärkeimmät henkilöt olivat ottaneet parhaat suruvaatteensa tilaisuuteen. Oli vasta kello kahdeksan sunnuntaiaamuna ja aamu ei vielä sarastaisi moneen tuntiin, olihan joulukuun alku. Silti vaikutti siltä että koko kaupunki olisi tullut paikalle seuraamaan tilaisuutta. Taivas oli pilvessä kun seurakunta asettui paikalleen täpötäyteen kirkkoon. Kaikki olivat hiljaa.

    Pappi aloitti tilaisuuden virrellä. Sitä seurasi raamatunlukua, ja lopulta peräovi avautui. Ovesta tuli hautasaattue mustissaan kantaen puista arkkua, jonka päälle oli laitettu yksinkertaisen kaunis risti. Miehet veivät arkun kirkon etuosaan ja kävelivät omalle paikalleen taakse. Seurasi hiljaisuus. Lopulta eturivistä mustiin pukeutunut pormestari ja hänen vaimonsa astuivat eteen ja aloittivat puheen hiljaisen vahvalla äänellä kunnioittaen vainajan muistoa.

    ”Olemme saapuneet tänä sunnuntaiaamuna neljäs päivä joulukuuta tänne Heitsilän kirkkoon suruisissa merkeissä. Olemme saapuneet tänne hautaamaan Aleksi Sakari Virtasen, joka kuoli edellisen viikon keskiviikkona tehtyään itsemurhan. Aleksi kuoli vain 14 vuoden iässä puoli vuotta ennen viisitoistavuotissyntymäpäiviään jättäen tämän maailman taakseen ja astuen ylös pyhä Isän valtakuntaan”

    ”Aleksi eli kunniakaan elämän. Hänen pikkusiskonsa kuoli edellisenä vuonna hukkuen viisivuotiaana jättäen vanhempansa suruihinsa. Hän kävi Kulmakiven yläastetta ja oli luokalla 8C tämän kauhean tapahtuman sattuessa. Päästän nyt perheenjäsenet hyvästelemään vainajan” pormestari sanoi väistyne takaisin istumaan.

    Toisella penkkirivillä istuneet Aleksin äiti, joka itki aivan suoraan, ja isä, jonka silmät näyttivät myös tavallista vetisemmiltä, kävelivät ensimmäisenä hyvästelemään Aleksin. Heidän jälkeensä tuli muut sukulaiset, kaverit, tuttavat. Kaikki olivat surullisen vakavina hyvästellessään ja monet itkivät.

    Kirkon nurkassa, kaukana pääjoukosta, istui Tero surupuvussa. Hän vain istui hiljaa, täysin hiljaa seuraten tilaisuutta. Hän ei ollut koskaan odottanut näin tapahtuvan, vaikka hän oli ymmärtänyt tekemisensä, ei hän ollut voinut uskoa että kaikki päättyisi näin. Hän oli jättänyt Annan omaan rauhaansa ja alkanut miettiä tekemisiänsä. Hän ei kuitenkaan koskaan pääsisi häntä piinaavista syyttäjä-äänistä päässään.

    Takaovi avautui hiljaa rakoselleen juuri sen verran että tyttö näki sisään. Tyttö oli Anna. Hän katsoi hetken hautajaissaattuetta ja lähti sitten. Aikaiselta kauppareissulta kotiin kävelevä vanha rouva sanoi nähneensä hänen itkevän. ”Miksi elämän olisi oltava niin julmaa?” Hän ajatteli. Vastaushan oli kuitenkin olemassa.

    -----

    Tarina ei ole tositapahtuma, mutta se sisältää vaikutteita omista kokemuksistani ja olisi yleismuotoisesti mahdollinen tiettyjen kaunokirjallisuuden taiteilijanvapauksien sisällä.

    Toivoisin arvosteluja!
    Kaivostyöläisen kolmas osa ilmestyy tällä viikolla.

  2. #2
    Kirvessoturi ~Dataman~'s Avatar
    Join Date
    Jun 2010
    Location
    Dataviidakon kätköissä, hylätyn sivuston raunioissa...
    Posts
    332

    Default

    Olen tämän tarinan kirjoittajaa kohtaan suunnattoman kunnioituksen vallassa, kun sain tämän tarinan luettua. Olen ennenkin huomannut että Jorrelta sujuvat tällaiset tekstit, mutta tämä vahvisti selvästi käsitykseni. Yllättävä, ja monipuolinen tarina oli erittäin realistinen, ja osassa tuntui aivan kuin ne olisivat olleet kohtauksia oikeasta elämästä, joskus tuntui aivan kuin olisin kokenut lukiessani asiat itse.
    Vaikka periaatteessa koulukiusaamisesta saa tehtyä helposti tarinan kuin tarinan, tämä kertomus ylitti odotukseni jo muutamien minuuttien lukemisen jälkeen. Juoni oli mielenkiintoinen ja värikäs kuvaus kertakaikkiaan pakotti lukemaan lisää. Loppu oli kuitenkin hieno päätepiste, ja jätti minut lukijana ihailun sekä suurien ajatuseten valtaan.
    Tällainen yltiöpäinen kehuminen voi tuntua kummalliselta, mutta olen tosissani.

    Kirjoitusasu oli erittäin siisti ja kaunis, muutamaan kertaan vain törmäsin pieniin kirjoitusvirheisiin. Alussa oli esimerkiksi sanottu hänen pikkusiskonsa nimeksi ensin Annika ja sitten Anna.


    Mutta lopuksi: Kiitos Jorre! Tarina oli mahtava!
    DeviantArt for pictures, Youtube for videos, Skype for chat!

    Kynä on miekkaa mahtavampi, vaikka Word olisikin välikätenä!

  3. #3

    Default

    Sanon ensin minua tarinassasi häirinneet asiat ja sen jälkeen annan kiitokset asioista joissa onnistuit, että viestin lopuksi jää hyvä mieli :) Ensimmäinen asia, johon mieleni kiinnitti huomiota oli joistakin sanoista puuttuivat sija- ja persoonapäätteet. Monista kohdista esimerkiksi puuttui -n ja -mme. Todella häiritsevää. Lisäksi puhekieli tunki lävitse joissakin kohdin, kuten tuo 1. persoonan monikon pronominin kanssa olet käyttänyt passiivi-muodossa olevaa verbiä. Eli ole hiukan tarkempi noiden asioiden kanssa vastaisuudessa.

    Toinen asia joka itsestäni oli todella ärsyttävää oli musiikintunti. Kaikkiko soitti samassa huoneessa yht'aikaa? :confused: Itse olen soittaja, ja on jo todella tuskauttavaa soittaa tilassa, jossa muut keskustelee samaan aikaan saatikka sitten soittaa aivan eri melodiaa! :mad: Paitsi jos kaikilla oli käytössä sordiinot tai soittimet olivat sähköisiä. Ei tuo ole tarinan kulun kannalta mikään ongelma, mutta tuommoinen häiritsee todella paljon.

    Kolmas asia on osittain tuohon musiikintuntiin liittyvä epäloogisuus. Päähenkilö soitti viulua tunnilla, mutta aamulla ei ollut ottanut sitä mukaansa ja koulun jälkeen se olikin taas omassa huoneessansa. Paitsi jos koululla oli oma viulu, jota päähenkilö lainasi soiton ajan. Tässä tulee taas sellainen ongelma, että miten se koulu on hankkinut sen viulun? Hyvät viulut ovat yleensä erittäin kalliita (olisihan koulu tosin voinut halvankin ostaa, joka tosin ei ole järin kannattavaa...) ja toinen on ettei koulut yleensä osta kuin perussoittimia eli kitaroita, bassoja, helistimiä jne. (tosin voihan tämän viulun hankkiminen koululle voinut olla poikkeus tapaus?).

    Vielä neljäs asia, joka ehkä oli kaikkein ärsyttävin. Tarina oli ensimmäisessä persoonassa kerrottu ja päähenkilö kuoli! Ei tuossa ole mitään logiikkaa, miten hän on voinut kertoa tuon jos hän on kuollut?!? Tosin onhan hän voinut sen tuonpuoleisessa kertoa... Ja sitten vielä se, että muuttui yht'äkkiä kolmanteen persoonaan kerronta. Tai voihan joku tulkita tuon edistysaskeleena kirjoittamisessa.

    Sitten ne hyvät asiat ja kiitokset :) Päähenkilö oli aika kiva, vaikkakin aika tavallinen, mutta pystyi helposti samaistumaan kaikkeen siihen tuskaan ja kipuun mitä päähenkilö koki. Juoni oli aika tavallinen, mutta loppu tuli kyllä hiukan yllätyksenä, kiitos siitä vaikkakin siihen liittyi tuo yksi asia minkä edellä mainitsin. Olisi ollut vain parempi jos kokonaan siinä kolmannessa persoonassa olisit kirjoittanut... Hienoa, että olit valinnut sellaisen aiheen, joka on ongelmana nykyaikana lähes kaikkialla. Kuvailu oli yksinkertaista ja aika vähäistä, joka jätti hyvin lukijan mielikuvitukselle tilaa luoda ympäristöä ja henkilöitä miten halusi, joitakin tuo kuvauksen vähyys saattaa toki häiritäkin. Kokonaisuudessa kertomuksesi oli ihan hyvä, vaikka hiukan sinuna hioisinkin sitä. Kiitokset sinulle, että uskalsit tuoda tuotoksesi muiden luettavaksi :) Jatka kirjoittamista edelleen. Ja älä pahoita mieltäsi vaikka kommenttini olisi "kovia", tarkoitukseni ei ole loukata.

  4. #4
    Asukas Mrs. Yakumo's Avatar
    Join Date
    Jul 2012
    Location
    境目に潜む妖怪
    Posts
    7

    Default

    Quote Originally Posted by jorre View Post
    Toiseksi: Tämä ei ole pornoa.
    Lopetin lukemisen tähän.

    Vitsit vitsinä, jatkoin loppuun asti ja yllätyin onnellisesti. En olisi koskaan uskonut löytäväni tältä foorumilta lahjakasta proosankirjoittajaa.

    Teksti oli todella mukaansatempaava ja koin jopa löytäväni siitä sanoman. Kirjoittajan teini-ikäisyyden tosin huomaa aika selvästi, onhan tässä aika paljon angstia ja paikoittaisia ylilyöntejä. Mutta tunnelma välittyy, ja se on hyvä.

    Kirjoitusvirheitä oli jonkin verran tekstissä, juurikin lähinnä jo ennen mainittuja päätevirheitä. Ne eivät sinänsä lukemistani haitanneet, mutta jotakuta voisit pyytää tekstisi proofreadaamaan virheiden varalta.

    Jotkut asiat olisi voinut sanoa eri tavalla tunnelman luomiseksi ja/tai säilyttämiseksi paremmin. Useammassa kohdassa esimerkiksi kuvailu oli jäsennetty oudosti, jolloin tekstisi tunnelma kärsi jonkin verran. Ja tälläistä tekstiä kirjoittaessa se tunnelman säilytys on aika tärkeä asia.

    Isoin moka oli mielestäni kahden ison musiikkikohtauksen niin lyhyeksi jättäminen, vaikuttavathan ne päähenkilön kehitykseen sentään todella paljon. Muusikkona itsekin tiedän musiikin kaappaavan sisäänsä todella hyvin ja eläytyminen on todella vahvaa. Sinä et soita musiikkia, musiikki soittaa sinua. Eli kohta jossa Aleksi soittaa viulua luokan sisällä voisi kuvailla mielestäni pojan eläytymistä soittamiseen syvemmin, samoin kohta jossa soittaminen ei millään onnistu ja Aleksi murtuu.



    Perkele vieköön, jos täällä kukaan ei tekstejä kommentoi, niin julkaise jossain muualla. Kyllä lahjakkaan nuoren kirjoittajan täytyy päästä taitojaan harjoittelemaan.
    境目に潜む妖怪

  5. #5
    Asukas Stannis's Avatar
    Join Date
    Jul 2012
    Location
    Blackwater
    Posts
    2

    Default

    Quote Originally Posted by Leinikki View Post
    Vielä neljäs asia, joka ehkä oli kaikkein ärsyttävin. Tarina oli ensimmäisessä persoonassa kerrottu ja päähenkilö kuoli! Ei tuossa ole mitään logiikkaa, miten hän on voinut kertoa tuon jos hän on kuollut?!? Tosin onhan hän voinut sen tuonpuoleisessa kertoa... Ja sitten vielä se, että muuttui yht'äkkiä kolmanteen persoonaan kerronta. Tai voihan joku tulkita tuon edistysaskeleena kirjoittamisessa.
    Tuo on ihan normaalia, enkä voi käsittää ärsyyntymistä siitä. Oletko ennen lukenut novelleja?

    Tarina itsessään oli loistava. Synkkä mutta mielestäni osittain huvittava. Synkeät ovat aatokset nuorella miehellä, joka onkin suomalaisille varsin tyypillistä. En todella tiedä mutta uskoisin, että viulun soitto ei kovin valoisaa elämää tuo. Mikäli tarina tuli omasta päästä olisi jonkinlainen liikunta suotavaa. Se voisi selvittää hiukan ajatuksia. Kilpaurheilu ei ole kannattavaa se vaan lisää ongelmia.
    Ours is the Fury

Posting Permissions

  • You may not post new threads
  • You may not post replies
  • You may not post attachments
  • You may not edit your posts
  •