Wolverine osa II
Eli nyt sain tämän valmiiksi, ja toivon että vaikka ensimmäinen osa oli täyttä kuraa, tämäkin ratettaisiin, kommattaisiin ja mitä lie tehtäisiin että voin kehittyä kirjoittajana. Tämän luulisin olevan parempaa, ottaen oppia gjylpin, ipan ja datiksen kommenttejen perusteella.
tässä on eka osa jos joku ei ole lukenut: I osa
------
Edessämme seisoi iso ahman ja suden risteytystä muistuttava mädältä banaanilta tuoksuva otus. Katsoimme otusta ja se katsoi meitä. Mielessäni pyörivät kysymykset siitä, onko se raaka peto, vai ehkä lempeä karvapallo. Sekuntien päästä sain tietää vastauksen, se oli peto. Lähdimme juoksemaan niin kovaa kuin jaloista lähti, ja niin kauan kuin henki pihisi.
Me juoksimme Razin kanssa hiki otsalla valuen metsäistä polkua pitkin. Razi hengitti jopa häiritsevän raskaasti ja oli vain ajan kysymys koska häneltä loppuisi kunto. Pedon rahiseva hengitys kuului takana, mutta jostain kaukaa kuului myös sekavan kuuloinen kirkuna, kuin kotka.
Razi kompastui puun juureen, joka törrötti maasta koko polun leveydeltä. Pysähdyin auttamaan, mutta peto oli jo tulossa lähellä. Se hyppäsi metrin päässä ja suljimme silmämme vauhdin ja pelon sekasorrosta.
”SWOAH!” nuoli lähti jousesta ja osui tarkasti petoa korvan yläpuolelle. Peto luhistui viereemme ryminällä, parin kyynärän päähän.
”Lähtekää pois. Tämä on vaarallista seutua!” Mies seisoi edessämme. Hän oli pitkä ja tumma, ja hänellä oli huppu päässä. Risaiset housut jatkuivat saappaiden päälle asti häiritsevästi.
”Miksi olette täällä?” mies kysyi meiltä samalla kun pisti jousensa selkänsä taakse paitansa ja nuolikotelonsa väliin.
”Olemme matkalla vuorille, pelastaaksemme heimomme ja kaikki ystävämme”, aloitin. ”Osaatko ehkä tien sinne?” kysyin.
”Tie sinne on pitkä, mutta osaan sen kyllä. Joudumme menemään Pirunjoen yli, Synkkien sielujen pimeän tunnelikon läpi ja kiipeämään lumista ja jäistä vuorta ylös, apunamme vain omat voimamme ja kätemme”, hän selitti, ja jatkoi: ”Mutta kertokaa ensin itsestänne.”
”Minun nimeni on Zenidrith. Tämä tässä on Razi, hän on 10 vuotias, mutta henkisesti todella kypsä. Olemme kotoisin Rumnor nimisestä kylästä, jossa taikuus ja profetointi on ollut kutsumus monia sukupolvia”, aloitin. ”Razi tuntee meidän heimomme kristallin, elämän avaimen, mutta siihen vaaditaan apuria, ja vain aito maagikko voi auttaa”, jatkoin. ”Nyt kun olemme jakaneet tietomme ja tuntemuksenne kanssasi, kertoisitko kuka sinä olet?” kysyin, samalla katsoen vähän epäileväisesti miestä.
”Voitte kutsua minua Leniksi. Oikea ja aluperäinen nimeni on Lenitchzesvic Molaktrovanski, joten voi olla viisasta ettette rupea harjoittelemaan nimeni tavaamista”, Leni sanoi hymyillen samalla iloisesti. ”Voinemme siis leiriytyä johonkin ennen kuin tulee liian pimeä?” hän kysyi.
”Toki, jos sinulla siis on teltta sun muut, koska meille ei sattunut mukaan”, sanoin ja mietin olisiko meidän pakko kulkea koko yö, koska Lenillä ei näyttänyt olevan mukanaan mitään muuta kuin hänen jousensa.
”Älä huoli.”
Leni vihelsi. Kaukaa metsästä kuului kopsetta, niin kuin jokin laukkaisi tänne päin. Ja niin, luoksemme saapui metsän pientä polkua laukaten valkoinen hevonen, jolla oli selkään asetettu pussi, yksi miekka ja nuolia. Hevonen hirnui iloisesti, luultavasti ilosta nähdessään taas kumppaninsa.
”Ptruu, Ruona!” Leni hillitsi hevosta, joka yli-innokkuuden vuoksi oli alkanut ravata ympyrää kuraisella metsäpolulla. Hevonen kuitenkin rauhoittui, ja kun Leni teki jonkun röyhtäisyn ja vihellyksen väliltä kuulostavan äänen, hevonen meni makuulleen mahalleen ja pisti päänsä kavioittensa väliin. Leni ohjasi hevosta kuin Thor salamoita.
”Tässä hevosellani on laukut ja teltta mukana. Meidän täytyy vain etsiä sopivan kuiva paikka, minne leiriytyä”, hän sanoi.
Lompsimme vähän sivulle polusta kymmenisen metriä vasemmalle, ja löysimme kuivan alueen, jossa oli ympärillä neljä puuta ympyrän muodossa.
”Alkakaa te koota telttaa, minä lähden nylkemään tuota otusta jonka kohtasimme aiemmin, jotta saisimme lämpimämmän nukkumispaikan”, Leni sanoi ja lähti takaisin polulle.
Alkoi sataa. Kiihdytimme tahtia teltan pystytyksessä, mutta Razi näytti olevan todella maassa.
”Mikä on Razi, huomaan ettet ole virkeimmilläsi”, kysyin huolestuneella äänellä.
”Mä rupesin just miettimään, että mitä jos me ei löydetäkään Drumphorii, ja mökil onki vaa Arne pahoine ajatuksineen”, hän aloitti. ”Mitä sit käy?” hän kysyi surullisesti. Ennen kuin ehdin vastata, Leni käveli meitä päin karhuntalja ja kasa lihanpaloja sylissään.
”Saanko kysyä, kuka on Drumphor?” hän kysyi, niin kuin olisi tienny jotain. Huokaisin ja aloitin:
”Drumphor, on heimomme kadonnut, isä, viisain mies”, selitin. ”Me tarvimme häntä vuorilta, koska muut eivät voi auttaa kuin hän”, jatkoin.
”Miksiköhän näin? Eikö kyläläisenne osaa auttaa? Onko heillä taikavoimia?” Leni kysyi.
”On, on. Kyläläisillämme on toki taikavoimia, mutta koska kylämme ja heimomme kristallin voimat ovat hiipumassa, heimolaistemme voimat hiipuvat sen myötä”, kerroin.
”Miten Razilla sitten on voimansa jäljellä?” Leni kysyi.
”Koska hänet on siunattu ikuisella voimalla, Drumphorin voimalla, joka lähti silloin kylästämme, kun pahuudet alkoivat”, sanoin, mutta halusin jo olla hiljaa. ”Voisimmeko lopettaa tämän keskustelun?” jatkoin. ”Haluaisin nukkua.”
Kasasimme telttaa hiljaisuudessa. Mitään muita ääniä ei kuullut, kuin sateen loiske ja tuulen humina. Ilmassa leijui pelko, pelko jonka vain ihminen on voinut aiheuttaa.
”Joku tai jokin on tulossa, enkä usko että se on ystävämielinen”, Leni sanoi huolestuneena ja kalautti viimeisen tapin teltan nurkkaan kiinni.
”Luulen että meidän kannattaisi nyt syödä”, Leni aloitti. ”Otin tuolta otukselta lihaa, jota voimme paistaa.”
Lähdin hakemaan jotain sytykettä, kuivaa sellaista. Löysin puun alta muutaman kuivan risun ja otin ne käsiini. Katsoin polkua jota olimme tulleet sitä otusta pakoon. Yllättäen katsellessani tietä ja miettien päämääräämme, huomasin jonkun liikkuvan polun toisella puolella metsäsä. Lähdin peruuttamaan leiripaikallemme toivoen ettei kyseinen henkilö ollut huomannut minua.
”Zen mikä siellä on?” Leni kysyi.
”Shhhhh!” syhhyyttelin toivoen taas ettei Leniä oltu kuultu.
”Mikä on?” Leni kuiskasi kysyvästi.
”Näin ihmisen, huppu päässä, luihu pieni henkilö”, vastasin hiljaa. ”Mitä hän haluaa ja ketä hän etsii?” jatkoin.
”Luulen että hän on Imperatoriksen kätyri, mutta toivon että ei ole”, Leni selitti.
”Kuka on Imperatoris?” kysyin ja pistin pääni alas kiven taakse, koska tämä kätyri oli juuri kääntänyt päänsä tänne päin. Ihan kuin hän olisi kuullut jotain.
”Imperatoris on tämän metsän haltija, vuorten kuningas ja joen herra”, Leni aloitti vielä hiljaisemmalla äänellä kuin äsken, tutkaillen samalla kätyriä ja sitä, mitä hän teki. ”Hän löytää kaikki, tuo kaikki kätyreittensä löydökset itsensä luo ja tappaa kaikki. Kukaan ei tohdi vastustaa hänen tahtoaan”, hän jatkoi surullisesti. ”Minä olen pakoillut häntä monta vuotta.”
”Ovatko kätyrit vaarallisia?” kysyin peläten.
”Kätyrit ovat uskomattoman voimakkaita. Heillä on vahvat taiat ja ovat nokkelia, mutta heidän liikkeensä ovat hitaita. Heitä ei voi voittaa taistelussa, joten meidän on odotettava tässä hiljaa tai lähdettävä pakoon”, Leni puhisi hiki otsalla.
Vieressämme hiljalleen loimuava, äänetön tuli ei helpottanut oloamme, mutta emme tohtineet sammuttaa sitä, koska se olisi voinut aiheuttaa ääniä ja tuo kätyri olisi kuullut meidät. Razi huohotti vierelläni. Hän oli ollut koko ajan hiljaa, ja sanomatta yhtään mitään. Tiesikö hän jotain jota minä en tiennyt?
Yhtäkkiä Razi rupesi hölöttämään jotain maagista kieltä. Hän huusi lauseita oudoilla kielillä, kuola valui hänen suustaan ja hänen silmänsä olivat täyttä lasia. Kätyri oli kuullut meidät ja kirkui kovaäänisesti korvia särkien kenties isännälleen:
”ESAVEARJIEA ”, joka tarkoitti luultavasti jotain meihin liittyvää. Kätyri lähti kävelemään meitä päin ottaen samalla kirjan kaapunsa alta.
”Se on loitsukirja, juoskaa!”
------
KOMMENTTIA!
Reply With Quote
Originally Posted by Ipavaiva
En ajatellut pistää tähän osaa liikaa toimintaa, mutta silti ajattelin jotain ettei lukija ihan kyllästy 
