Psykotilogiaa - hiljaisuus

[~Dataman~]

Toinen osa valmistui tämän ja kahden edellisen päivän aikana. Nauttikaa.
_______

Psykotilogia
Hiljaisuus

Miekka lensi hänen kädestään. Se kolisi lattialla vähän aikaa hiljentyen nopeasti. Loikkasin nyt häntä päin, painoin jalalla kirkon portaita vasten. Heilautin kirvestä laajassa kaaressa ja pysäytin sen hänen kaulalleen.
”Älä tapa minua älä tapa minua älä tapa minua...”, hän valitti. Äänessä oli tuskainen sävy, joka johtui varmaankin siitä että attentaatti oli juuri epäonnistunut.
Minä seisoin edelleen siinä, puoliksi hänen päällään, ja katsoin häntä murhaavasti. En olisi ikinä odottanut että paras mieheni aloittaisi kapinan. Häneen olin voinut aina sitä ennen luottaa täysin.
Aamunkoitteessa paraatimarssi oli huipentunut uuden alikenraalin virkaanastujaisiin, jotka olivat puolestaan huipentuneet katastrofiin. Kymmenen aatelisarvon saanutta lyötiin hengiltä melkein samalla sekunnilla. Minä olin hengissä vain siksi että minua ei aateloitu. Rituaalimiekoilla ei ollut tämän päivän armeijassa käytännön käyttöä, mutta tässä sen näki että mihinkään ei voinut luottaa... Olin nyt ainoana hengissä koko kaupungin upseeristosta, onnen vuoksi.
Painoin jalkani hieman lujemmin hänen rintakehäänsä, ja kuulin pienen rusahduksen. Hän voimisti valittamistaan. Irvistin, mieleeni tuli jotakin pelottavaa.

Metallivanne puristi ohimoita, ja vaimensi kaikki ympäristön äänet. Kuitenkin kuulin koko ajan valittavaa ujellusta, ja erilaisia muitakin ääniä. Jokainen liikahdus kuulosti uskomattoman äänekkäältä, ja tuotti tuskaa. Ujellus voimistui ja hiljentyi, piirtäen aivoihini loputonta, maanista kierrostaan.
Mustassa ympäristössä pyöri hiljaisia varjoja, tutkijoita. He eivät tehneet mitään minun hyväkseni. Päin vastoin: He nauroivat, ja jotkut jopa matkivat hiljaista vaikerrustani kovalla, julmalla äänellä joka kuului kaiuttimen kautta vanteen sisään...

”Ole hiljaa...”, sanoin. Olin murtumisen partaalla. Vedin kirveeni kauemmas hänen päästään, ja hänen ilmeensä kirkastui hieman. Painoin jalallanikin hieman kevyemmin.
”Kiitos!”, hän huusi. ”Kiitos kiitos...”
Katsoin häntä kylmästi. Hän katsoi takaisin, ja katseessa ei ollut pelkoa. Siinä oli tarpeetonta uhmaa ja jostain käsittämättömästä syystä vallantunnetta. Painoin jalan takaisin, ja oikeastaan vielä rajummin, ihmetellen samalla miksi olin höllentänyt otetta. Kirveen varresta otin tukevamman otteen ja sitten painoin sen hänen kaulalleen.
”Ole hiljaa”, minä käskin.
”Miksi ihmeessä minä olisin hiljaa? Nyt et päästäkään minua menemään?”, hän kysyi pilkallisella äänellä. Tunsin kuinka päänsärky oli kehittymässä pikkuhiljaa, alkaen rosoisen ympyrän muotoisesta alueesta päässäni. Paikasta jossa vanne oli ollut loputtoman pitkän ajan, järjettömän kokeen vuoksi.

Ääniryöppy oli kuin olisin ollut ikuisesti roviolla... Jokainen aistini ylikuormitettiin vuorotellen ja palautettiin sitten henkiin vain uutta tuhoamista varten. Sen jälkeen kun joku varjomaisista tutkijoista teki jotakin silmilleni en nähnyt mitään muuta kuin jatkuvaa neonvärien vyörytystä, ja en päässyt siitä eroon vaikka suljin silmät. Oli myös hämmentävää oman päänsä räjähtävän kymmenissä eri kulmissa, ja kuulla samalla kuinka räjähdys pirstoo kalloa myöten koko pään pirstaleiksi. Vapautusta ei ollut tiedossa koskaan.

”Miksi minä olisin hiljaa?”, hän kysyi edelleen.
”Minä varoitan - ”
”Minulla ei ole minkäänlaista syytä olla hiljaa!”, hän huusi keskeyttäen minut. Aloin täristä vihasta, ja otteeni kirveestä tiukkeni voimakkaasti. Ennen kuin hän alkoi huutaa lisää, minä löin.
”OLE - - -”
Mäiskähdys.
”NYT - - -”
Mäiskähdys.
”EDES - - -”
Mäiskähdys.
”HETKI - - -”
Mäiskähdys.
”HILJAA!!!”, minä huusin. Sitten katselin vähän aikaa puolittain allani ollutta ruumista. Pää oli murskana, se oli haljennut viiteen rosoiseen ja erikokoiseen kappaleeseen. Kirves oli yhä kädessäni, jotka tärisivät yhä vihasta. Kuuntelin vähän aikaa.
Oli hiljaista. Erittäin hiljaista. Kertakaikkisen täysinäinen, ihana hiljaisuus.
En ehtinyt nauttia siitä pitkään, koska pian kirkon ovi avautui äänekkäästi narahtaen. Sisään astui kolme poliisin univormuun pukeutunutta miestä. He astelivat hitaasti ja pelokkaan oloisesti, silmäillen lukuisia upseerin ruumiita. Tummanpunaista mattoa oli paikoin vaikea erottaa tahriintuneesta lattiasta, jolla ruumiita makasi. Myöskin vihreän kaartin vallankumouksellisten ruumiita oli lattialla, jopa enemmänkin.
Kun poliisit pääsivät luokseni, olivat he jo huomanneet että olin ainoana elossa.
”Mitä on tapahtunut?”, kysyi poliisi. Hän näytti pelokkaalta, ja silmäili ruumiita inhonsekaisin ilmein. En vielä vastannut, ja kysymys jäi roikkumaan painostavana ilmaan.
”Nyt kyllä kerrot mitä täällä on tapahtunut!”, kivahti toinen poliisi.
”Ole hiljaa...”, sanoin minä uhkaavasti, katsoen poliisia silmiin vihaisesti. Tiesin että viha oli taas nousemassa. Tämä muistutti sitä kidutusta jonka kohteeksi jouduin joskus.
Poliisit eivät olleet hiljaa, minä näin punaista ja veri lensi. Lopulta jäin kuitenkin tappelussa alakynteen ja minut pistettiin tajuttomaksi. Autolla kaksi henkiin jäänyttä poliisia kuljetti minut pois.

Nyt olen vankilassa, pehmustetussa ja pimeässä huoneessa. Ja täällä on ihanan hiljaista. Saan nauttia siitä ikuisesti, niin sanoi tuomari.

_________


Kommarit sallittuja, jopa haluttuja.

[radioaktiivinen jänö]

nojoo minä kommarin kommaan tähä ny.

tarina oli taas pimeä ja synkkä, jopa vähän lyhyt. Juoni oli, nojaa ei siinä mitään juonta ollut, kaveri vain tappoi kaikki jotka vastaan tuli puhuen. No kai sen voi jonkin sortin juoneksi laskea! Mutta tarina oli ihan ok, sanoisin että tämä tarina oli parempi kuin se edellinen psykedeelinen tarina Tunnelma oli mukavan synkkä, mutta vähän ennalta arvattava. Laskisin sen juonen yksinkertaisuuden piikkiin, nojaa lopetan juonesta jankutuksen.

Pituutta oli hitusen liian vähän. Ehkä siksi koska tykkäsin tarinasta, ja olisin halunnut lukea lisää. Kuvailua oli ihan sopivasti, juuri niin että sain pientä kuvaa esim tuosta ruumiitten läjästä sun muusta höskästä.. Tämä tarina sijoittui kokonaan yhteen paikkaan joka on positiivinen(kin) asia, tähän tarinaan se sopi, aina ei.

Vielä haluaisin sanoa että kokeile jotain muuta kirjoitustyyliä kun tätä "kauhua" ja synkkää tekstiä koska se voisi olla ensimmäiseksi, kiinnostavaa ja toiseksi, kehittävää. Että kokeile edes!

Tykkäsin kyllä ihan tarinasta, uutta tarinaa odotellessa

[~Dataman~]

Kiitos kommentista. Pelkäsin jo, että en saisikaan niitä yhtään.
Juonta ei tosiaan ollut, ja sen voi laskea Psykotilogioiden yhteispiirteeksi. Suunnitelmissa on että tulee vielä yksi tai kaksi normaalia osaa ja sitten epilogi jonka tehtävänä on jotenkin valaista tarinoiden lähtökohtia ja taustoja.
Ennalta-arvattavuus on ikävä osa näköjään kaikkia tarinoitani, mutta yritän päästä siitä eroon jossain välissä. Synkkyys puolestaan johtuu siitä että koska sarjan ensimmäinen osa oli sellainen, päätin jatkaa samaa rataa. Lisää on tulossa, maksimiajaksi voi sanoa vaikka että yksi viikko lisää. Tahtini on nimittäin aika kiivas.

Ja sitten ajatus joka tuli mieleen tätä julkaistessa:

"Rpg-foorumi on saanut oman kioskikirjailijan!"