Tässä teille tällänen nopea päivä läppä.
Minua ympäröi kylmä ja routainen maa, painaen joka puolelta ikävästi. Makasin yksin tuossa pimeässä ja hiljaisessa vankilassa, vailla seuraa jota olisin kaivannut. En tiedä kauanko makasin tuossa, ehkä päiviä, viikkoja. kuukausia, tai eikä vuosia. En osaa yhtään sanoa, koska ajantaju tuossa vankilassa oli hävinnyt kokonaan. En ymmärtänyt miksi minulle oli käynyt niin.
Ravinnokseni join ympäriltäni kosteutta. Aloin muutta ja lopulta näin valoa, joka oli niin kirkas että se sokaisi minut. Lopulta aloin tottua tuohon kirkkauteen ja hämmästyin nähdessäni sinisen taivaan ja miten vihreää ympärilläni oli. Siellä oli puita ja pensaita ja kuulin miten linnut lauloivat niiden oksilla.
Jatkoin kasvamista ja pian linnut laskeutuivat päälleni laulamaan tarinoitaan. Nautin niiden kuuntelemisesta. Pyysin niitä aina lentämään päälleni jakamaan tuota korvia hyväilevää laulua. Eräs lintu teki jopa pesän latvaani, mutta ilkeä orava tuli ja tuhosi sen. Surin linnunpoikia jotka kokivat surkean kohtalon.
Tätä jatkui vuosia, mutta päivänä jota en ikinä unohda, tuli metsuri ja sahasi minut poikki. Itkin ja surin kauheaa kohtaloani. Ei enää linnut laskeudu päälleni, enkä koskaan tunne tuulen ihanaa ja virkistävää puuskaa. Sillä minut hajoitettiin ja kasattiin uudelleen eri tavalla. Ei enää oksat kasva, eikä lehdet humise, sillä minusta tehtiin liiteri. Mikä hirveä kohtalo, sillä joudun katselemaan kuinka kaltaiseni pilkotaan haloiksi ja varastoidaan minun sisälleni. Sitten joudun näkemään miten heidät viedään toiseen rakennukseen ja sieltä alkaa nousemaan savua.